Punahousuinen orava

Tämän vuoden elokuuta on hallinnut ahneus. Suurista pieniin, ja kaikkialla, kaiken aikaa: ahneus. Nordea on ilmoittanut irtisanovansa Suomessa yli 500 ihmistä, UPM lopettaa kokonaan Myllykosken tehtaan, se tietää Nallen verolliseksi julistamaa vapaa-aikaa monelle. Vapaa-aikahan olisi oikein kiva, jos se olisi omasta tahdosta ja hyvällä taloudellisella toimeentulolla turvattua aikaa. Mutta kun se on pelkkää kituuttamista ja uuden työn etsimistä, niin eipä voi kun huokaista, ja että tätä tapahtuu koko ajan. Koko ajan ja joka puolella. Ahneus aiheeseen oikeastaan ajauduin katsoessani naapurin toimia, joka on muuttamassa pois. Hän kaivaa ylös kukkia, jotta ne eivät jäisi hyödyntämään uutta asukasta. Hintapyyntö asunnosta on tietenkin kova, eihän hän mitään hyväntekeväisyyttä tässä tee. Ehkä hän vie pois myös jääkaapin, ja sähköpatterit. Kuka tietää. Blogin aihe on kuitenkin kirjallisuus; kirjat ja kirjailijat. Eksyn lähes poikkeuksetta yhteiskunnallisiin asioihin, ehkäpä blogin nimeä tai aihetta pitäisi muuttaa. Kirjallisuus on kuitenkin melkeinpä ainoa taiteenlaji nykypäivänä, joka kritisoi nykymenoa. Tämä herättänee vastalauseita. Mutta näin sen koen. Elokuun kirja oli Charles Bukowskin Amerikan matadori, josta jo aiemmin mainitsinkin. Se ei liity ahneuteen mitenkään. Bukon viehätys on varmaan siinäkin, että se maailma missä Buko eli, on kadonnut. Bukon maailmassa saattoi tulla toimeen ilman koulutusta, töitä löytyi aina, vaikka ei niin laadukkaita, niin pysyviä kuitenkin, joilla saattoi perustoimeentulon hankkia hyvinkin. Ihmiset on aina olleet ahneita, mutta joskus maailmassa ahneutta kahlitsi jonkinlainen häpeä, ja yhteisön paheksunta. Nyt ahneus onkin hyve. Äiti lähetti minulle syntymäpäiväkortin, johon hän kirjoitti ulkomuistista osoitteen, joka tietenkin oli väärin. Suomen posti ei voi toimittaa korttia perille, vaikka koko Suomessa on vain yksi henkilö, jolla on tämä nimi. Postin tehtävä ei ole enää toimittaa kortteja, kirjeitä tai paketteja perille, vaan tehdä omistajilleen rahaa. Buko ei pääsisi postille töihin. Ei ainakaan Postitoimiston kirjoittamisen jälkeen. Eikä muutenkaan. Buko joutuisi palikkatestiin, jos pääsisi edes siihen asti. Luultavammin vastaus kuuluisi “kiitämme mielenkiinnostanne, mutta valitettavasti tällä kertaa valintamme ei osunut teihin”. Osui se ja upposi.

Yökahviloiden
vanhat harmaatukkaiset tarjoilijattaret
ovat luovuttaneet
ja kun kävelen valoisilla
jalkakäytävillä ja katson hoitokotien
ikkunoista sisään
voin nähdä että siellä
kuollaan.
näen ihmisten istuvan puistonpenkeillä
ja voin nähdä heidän tavastaan istua
ja katsoa
että he ovat lopussa.

Charles Bukowski: Amerikan matadori. Sammakko, 1998.

Kesät ovat merkillisen lyhyitä. Tämä kesti kuukauden. Kutakuinkin. Sitä ennen ja sen jälkeen; harmaata, tuulista ja sateista. Eikä lottovoittoa vieläkään. On ollut pakko palata tehtaalle. On ollut pakko jatkaa siitä mihin jäi. Ja kuin ei olisi koskaan ollut poiskaan. Yritän viihdyttää itseäni hyvillä kirjoilla, se ainakin hetkeksi katkaisee sen arjen rutiinin. Jos joku joskus on lukenut näitä tarinoita, tietää, että eräs lempikirjailijoistani on Charles Bukowski. Löysin huutonetistä Amerikan matadorin, ja suomalaisesta ostin aiemmin haastattelukirjan “auringonvalo tässä olen”.  Buko on oudon vähän arvostettu Suomessa. Työläisrunoutta, ja räimettä. Kirjallisuuden punk. Vaikka Buko itse ei pitänyt itseään tai kirjallisuuttaan punk rockina. “Minusta kaman pitää olla yksinkertaisen selkeää ja silti siinä pitää olla enemmän vimmaa kuin niiden teksteissä jotka väärinkäyttävät sanaa ja ammentavat perinteestä ja heittävät kukkaissäettä, tai hienostunutta lausetta, tai sanahelinää. Vaikeaselkoisuus on vanha juttu. Haluan pekonia pannuun kärventymään. Mutta voi olla että aika loppuu kesken.” Hän oli tietämättään punk. Oudon eurooppalainen ollaakseen amerikkalainen. Älkää sanoko isoista alkukirjaimista mitään, tai älkää lähettäkö neuvoja oikeinkirjoituksesta. Mä en nyt jaksais. Eurooppalainen Buko oikeastaan onkin. Hän oli nero. Taidan ottaa Buko tatuoinnin perseeseen.

Charles Bukowski: Auringonvalo, tässä olen. Haastatteluja & kohtaamisia 1963-1993. Sammakko, 2011.

Kesä. Kokonainen vuosi on taas raahattu pyörää räntäsateessa, tuulessa ja tuiskussa kohti työpaikkaa tai sieltä takaisin kotiin. Ymmärrän ihan hyvin miksi jotkut ihmiset eivät jaksa tai jotkut eivät sitä elämää halua. Jos se olisi valintakysymys yksinään, en jatkaisi päivääkään. Rikkautta odotellessa, onhan tässä aikaa opiskella poliittista elämää. Muutama viikko on mennyt sitä ihmetellessä saadaanko tähän maahan hallitus vai ei. Kun se lopulta saatiin on se kokoonpanoltaan kirjava, tai oikeammin epätoivoinen. En voi sanoa olevani iloinen siitä, että vasemmistoliitto on hallituksessa vaikka sitä ennen vaaleja ehkä toivoin. Jos pääministeri olisi joku toinen kuin Katainen ja jos kokoomus olisi oppositiossa, niin sitten olisin tyytyväinen. En nyt. Inhoan kapitalistisikoja. Heidän touhut eivät tiedä tavalliselle pienituloiselle mitään hyvää. Kreikan laariin riittää rahaa pelastamaan pankkeja, mutta ei tavallisia ihmisiä. Kotimaan köyhille nakataan satanen, josta viedään tietenkin verot. Parempi sekin tietysti kuin ei mitään. Köyhä tyytyy niin vähään. Kun muutakaan ei ole. “Köyhällä todellakin on etunsa valvottavana omassa maassaan. Rikkaalla ei ole: hän voi aina häipyä loistopurrellansa Uuteen-Gineaan. Köyhät ovat silloin tällöin vastustaneet sitä että heitä hallitaan huonosti; rikkaat ovat aina vastustaneet sitä että heitä ylipäätään hallitaan.”

Käynnissä on yhden valtion täydellinen julkea ryöstö, kun Kreikka on saatu putsattua, siirrytään Portugaliin, Irlantiin, Espanjaan, mihin tahansa seuraavaan sopivan heikkoon kuntoon päästettyyn valtioon. Niiden valtioiden ihmiset eivät kiinnosta. Erkki Liikanen kertoi pääuutislähetyksessä ihan pokkanaamalla miten Kreikkalaisilla on paljon omaisuutta, enemmän kuin Suomella, että kyllä siellä on mistä ottaa. Miten julkeaa on eurovaltioiden ryöstöretki?? Ennen lomaa ehdin lukea Tony Judtin Huonosti käy maan. Tony puhuu politiikan arvoista, tai paljolti siitä mihin poliittisen elämän arvot ovat oikeastaan nykypäivänä kadonneet. Kuinka arvot tulisi palauttaa takaisin politiikkaan ja ihmisten elämään. Ei koko ihmiskunnan elämä voi olla pelkää finassia, jossa kaikki asiat arvotetaan rahassa ja tehokkuudessa, luontokin. “Tehokkuudella ei tulisi yrittää oikeuttaa julkeaa eriarvoisuutta, eikä siihen saisi vedota kun erimielisyys tukahdutetaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. On parempi olla vapaa kuin elää poliittisesti minkä värisessä tahansa tehokkaassa valtiossa, jos tehokkuudella on sellainen hinta.” Ja entäpä pelko? Pelko siitä mitä tapahtuu jos Kreikkaa ei tueta, tai jos tuetaan, tai jos eurosta luovutaan, tai ei luovuta. Pelon politiikka, jossa me kaikki elämme, koko eurooppa. Jossa pääministeri kaikkitietävällä äänellä puhuu uhkakuvista, ja niistä tulevista vyönkiristyksistä ja vaikeista ajoista, joita on vaikea hahmottaa koska niillä ei ole nimeä, eikä ne ole konkreettisia. “Turvattomuus on jälleen kerran aktiivinen osa poliittista elämää läntisissä demokratioissa. Terrorismin synnyttämä turvattomuus, totta kai, mutta myös, ja salakavalammin, muutoksen hallitsemattoman nopeuden pelko, työttömyydenpelko, pelko jalansijan menettämisessä muille resurssien alati epätasaisemmassa jakautumisessa ja pelko arkielämän olojen ja rutiinien hallinnan kadottamisesta. Ja, kenties ennen kaikkea, pelko siitä, että yksin me emme pysty enää muokkaamaan elämäämme vaan myös päättäjät ovat menettäneet hallintansa voimille, jotka ovat heidän ulottumattomissaan.”

Sitaatit tähän vuodatukseen ovat kirjoista:

Tommi Uschanov: Suuri Kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä. Teos, 2010.

Tony Judt: Huonosti käy maan. Like, 2010.

Uusi vuosi alkoi perin vanhanaikaisesti. Luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan melko kivuttomasti. Mielensäpahoittaja kuuluu jollaintavoin vanhanaikaiseen maailmaan. Onhan se hauska, on on. Mutta minun äiti olisi ehkä enemmän kohderyhmää kuin minä. Mielensäpahoittaja sai aikaa hokeman, juuri mitään muuta en siitä enää muistakaan.

Kyrön jälkeen raahasin kirjastosta  Siri Hustvedin Vapisevan naisen. Se sai sekä hesarissa että keskisuomalaisessa hyvät arvosanat. Jommassa kummassa sitä verrattiin dekkariin, omien oireiden jäljillä salapolisi Siri etsii syitä omalle vapinalleen. Olen niin yksinkertainen lukija, etten tajunnut. Mikä sitä naista vaivaa? Olen myös vapiseva nainen, mutta yritän välttää niitä tilanteita jossa se pulpahtaisi esiin. Rajoittaahan se sosiaalista elämää, mutta se ei enää samalla tavoin haittaa kuin joskus nuoruudessa. Luin ennen paljon näitä psykologisia kirjasia.

Käyn usein Suomalaisessa kirjakaupassa katselemassa uutuuskirjoja. Sieltä löysin tämän Elias Koskimiehen Korusähkeitä. Elias rakas, nythän on niin, että juuri näin käy ihmisille, jotka lukevat liikaa iltapäivälehtiä, seiskaa ja fingerporia, kaikkia sekaisin, ja paljon. Ei se varsinaisesti paha ole. Luin tätä eilen myöhään yöhön. Nauratti hulluna. Joko se johtui hillittömästä väsymyksestä, tai sitten Elias Koskimies on hullu. Tai hänen henkilönsä ovat hulluja. Tutulta kuulostavaa porukkaa siellä seikkaili, en tunne hoTMUNA56:sta (en ainakaan tunnusta), mutta Marja Tiura, Jutta, Sirkka-Liisa, Sofi ja Imbi kuuulostavat tutuilta. Hillittömän hauska kirja, mutta ei finlandia-ainesta (vitsi vitsi, tää täytyy sanoa koska netissä on niin paljon porukkaa, jotka lukevat ihan mitä tahansa kuin piru raamattua, tai terroristi koraania, tästäkään ei tietysti hyvää seuraa).

“Jutta”, minä aloitan. “Sinä olet just niitä ihmisiä, joille antaa värikynät ja paperin ja tuossa tuokiossa he ovat piirustelleet kieli keskellä suuta pilakuvan profeetta Muhammedista.” Jutta katsoo minua viattomin suurin lapsenuskosilmin. “Ai… voi ei… tarkotatsä nyt, ett mä oisin mokannu niiku… TAAS?” Meidän tulee kuitenkin ymmärtää Juttaa. Edellisessä elämässään hän oli viaton lähetystyöntekijä, joka lapsenuskosilmin lähti vieraan mustan miehen matkaan viidakkopolulla (”Maassa maan tavalla” hän hihkaisi ennen kuin hävisi pensaikkoon) ja päätyi grillivartaaseen. Siinä pyöriessään hän lupasi itselleen, että hän muuttuisi.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen. Hermojeni tarina. Otava, 2011.

Elias Koskimies: Korusähkeitä. Gummerus, 2010.

Minulla on sivistyksessä suuria aukkoja, en ole ikinä muuta väittänytkään, en ole lukenut Salaman Juhannustansseja, enkä yhtään muutakaan kirjaa. Mutta nytpä luin. Mielenkiintoisia arvosteluja keräsi tämä Sydän paikallaan, mm. Hesarilta ja Tiekkarista. Hesarissa mainiosti sanotaan, että “uusi romaani on profaani ja ärtynyt saarna vinoon kasvaneesta maailmasta ja Nato-seireenien sirkutuksessa kylpevästä Suomesta”. Voi sitä se on. Jos joku, niin Hande läväyttää päin naamaa näille Touhoserkuille ja Vänrikki Nappuloille, mitä mieltä hän heistä on. Olen itsekin niin kyllästynyt tähän propagandasuomeen. Se on läpi yhteiskunnan ja kaikkialla, sitä ei enää edes huomaa, siinä me olemme niin marinoituneet. Nuorilla ei mitään muuta ole ollutkaan.

“Mutta nykyinen keskiluokkainen duunariporukka, tämä solmioitaan ja homopropellejaan muodin ja tilanteen mukaan kaapissa tai kaupassa roikottava kravattiköyhälistö (mitä sitten muuta lienevätkään tekniikkansa, logistiikkansa ja tietokoneittensa kanssa), sen on suoraan korviin karjuttu, kitaroitu, rummutettu ja tietokoneistettu kilpailuhenki rapauttanut pahemmin kuin konsanaan neuvostolitania orjuutti Kekkoslandian vasemmistoon, ammattiliittoihin ja neuvostoystävällisyyteen sitoutuneen työväenluokan, eikä minun kaltaisillani ole voimaa kaataa rahanvaihtureitten pöytiä, ei sanan piikkinuijaa hakata orjuus palasiksi: tottelun henki on syövytetty tämän orjajoukon pään sisälle uskontona “yhteiskunnallisuutena”, kilpailuhenkenä yms. eikä se siältä vahinkoa tekemättä lähre.”

Saamari Hande, mun tekis mieli riemuita, Hande sä olet post-punk. Minun ikäluokassa ei kukaan uskalla sanoa mitään, ettei työpaikka mene. Näitä markkinatalouden ja kilpailuhengen syövyttämiä ihmettelen kaikista eniten.  Ja niin tekee kirjan Handekin. Ei tätä ihan nuoret lue, tää on ihan liian kovaa kamaa nuorisolle. Ei ne tajua edes mistä puhutaan, niin kauan se on tässä mammonapropagandassa lillunut.

“Täällä viihdy en, kai tajuat sä sen”, lauloi Carola silloin ennen kuin hupeni tiedottomuuteen, kauas näiltä lavalakeuksilta. Mutta minne siis mennä? Siihen kun vastaat tyydyttävästi, niin sinne ja juosten! Ainakaan sivistyneeksi katsotusta maailmasta en löydä kansallisuutta, maata, paikkakuntaa, jota ei ihmisen saatanallinen tyhmyys sortoineen, orjuuksineen, olisi tuhonnut samalla lailla kuin Suomelle ovat tehneet puolisivistyneet salkunjatkeet, mielipiderobotit, jotka viimeisenä nerokkuutenaan ovat sepustelleet, että talousmaailman pitäisi käyttää humanismia hyväkseen siinä kuin tekniikkaa ja juridiikkaa, keksiä sille vain nimi… ja katso, eipähän aikaakaan kun myös lauma edelläkävijöiksi itseään kutsuvia, 1990-luvulla syntyneitä matkija-apinoita on näitten merkonomisieluisten edessä polvillaan kitaran kanssa määkimässä englannikieliseksi runoilemaansa Finlandiaa asvalttiin disainatuista nuoteista.”

Touché!

Hannu Salama: Sydän paikallaan. Otava, 2010.

Olen tätä kirjaa pantannut itselläni neljä kuukautta. Huomenna se on pakko palauttaa kirjastoon. Heti kun löydän tämän jostain kohtuullisella hinnalla, ehkäpä huuto netistä, niin hankin tämän itselleni. Tämä on kirja joka on niin hyvä, niin hauska ja niin ajankohtainen, että vertailukohtaa juuri nyt ei ole olemassa. Ari Turunen on kirjoittanut loisto kirjan, jonka soisi useamman ihmisen lukevan. Tämänhän pitäisi oikeastaan olla kirjojen best seller listan kärjessä juuri nyt. Ja ajankohtaiseksi tekee muuten tämän kirjan viime viikolla alkanut Big Brotherkin. Ai miksikö? No lukekaapas tämä, ja seuratkaa sitten sen vaalean ex-jyväskyläläisblondin Marian kommentteja kanssa-asukkaistaan. Kyllä on naurussa pitelemistä.

“Yksi onnellisuuden virheellisistä lähtöolettamuksista kuuluu, että ollakseen onnellinen on tultava joksikin. On oltava kuuluisa tai kunnioitettu, mieluiten molempia. Tähän päästään joko vallan tai menestyksen avulla. Joskus riittää, että pääsee kilpailemaan televisioon.”

Ylimielisyydestä ja sen katastrofaalisista seuraamuksista on Jyväskylällä ihan oma aitiopaikka, ilman että sen kansalaiset tunkevat tositeeveeseenkään. Keljonlahden voimala, tuo kuuluisa kivihiili-turvevoimala, joka on maailman ainoa uusiutumattomalla polttoaineella toimiva biovoimala. Tämä ylimielisyys se vasta kalliiksi on tullut Jyväskyläläisille. Onhan näitä, historiankirjan pullollaan, Enronit, Sonerat, Posti ja tele, Fortum, you name it. Ylimielisyys ja ahneus se vasta kansakunnan varoja syökin, mutta samalla ollaan kovasti huolissaan siitä, että kansalaiset jäävät liian aikaisin eläkkeelle.

“Tavalliselle työntekijälle tällainen puhe on kuin toiselta planeetalta. Koko ajan puhutaan työn tuottavuudesta ja syyllistetään ammattitaitoisia ihmisiä siitä, että he tulevat kansantaloudelle kalliiksi. Ihmisiä arvioidaan ja pisteytetään, heille asetetaan omituisia mittareita. Palomies sammuttaa tulipalon, mutta tulipalojen määrän sammuttamista ei voi asettaa mittariksi. Eihän? Kaikkea ei voi kilpailuttaa, vaikka Suomessa valtion jäänmurtamisenkin pitäisi olla kannattavaa.”

Ari Turunen: Ettekö te tiedä kuka minä olen? Ylimielisyyden historiaa. Atena, 2010.

Aivan toimetonna en ole ollut vaikka viimeinen kirjoitus taitaa ollakin helmikuulta. Takana on hirmuinen talvi, oikea vanhanajan sellainen ja meneillään on kesä, josta täytyy kerrankin antaa täydet pisteet. Täydellinen, ihana, kuuma kesä. Ah. Oravan pörröturkki ihan nauttii auringon polttavista säteistä, siinä saa vanhat pölypunkit kyytiä. Niinpä niin, ja jospa nyt menisi horinoiltaan aiheeseen.

Henrik Jansson on kirjoittanut jo kuusi romaania, ja yksitoista kirjaa. Luin niistä nyt elämäni ensimmäisen. En olen Henrik Jansson nimisestä kirjailijasta edes aiemmin kuullut. Nimi taisi pulpahtaa tietoisuuteeni lukiessani Kansan uutisia, jos en nyt väärin muista. Yhteiskunnalliset aiheet jaksavat kiinnostaa minua herkeämättä, koska aika on nyt sellainen, että sattuu ja tapahtuu. Lievästi sanoen. Jansson kertoo 70-luvun vähemmistökommunistisesta liikkeestä ja siitä miten yhteiskunta suhtautuu mukana olleisiin kommareihin nyt. Täytyy sanoa, etten ole ikinä ymmärtänyt sitä, miksi ihmeessä pitäisi osoittaa jotakin sortin katumusta siitä, että on kuulunut niin pohjimmiltaan ja aatteeltaan hienoon liikkeeseen.  Neuvostoliitto ei ihan ollut sitä mitä sanoi olevansa. No, entäpä nykyiset kapitalistit? Pankit johdannaisineen? Kertovatko he totuuden? Ääriliikkeet usein tuntuvat kääntyvän omaksi tuhokseen. Mutta oliko muka alkuperäisen aate jotenkin väärä? Osoittaako tämänpäivän kapitalistit katumusta 40 vuoden kuluttua? Tuskin. Toivon kapitalismille pikaista loppua. Loppu on luultavasti kuitenkin tuskallinen, etenkin meille ei-niin-rikkaille.  Miten kummassa nykyinen hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen, kaikenlaisen solidaarisuuden tuhoaminen ja rahan ja mammonan ihannointi voi olla joissakin piireissä niin suosittua, ja miksi se aate on juuri nyt päässyt niskan päälle?  Jansson kirjoittaa ihan hienosti. Olisin tosin toivonut enemmän mäiskettä vasten kapitalismin kasvoja. Antaa palaa Jansson, älä viitsi hienostella. Kyllä yliopistomieskin osaa räyhätä, vai eikö muka?

“Ehkä voisin omistaa tämän muistiinmerkinnän kaikille niille, jotka ovat kadottaneet jalansijansa, kun hyvinvointiyhteiskuntamme keskeinen pohja on rikottu. Tai jopa niille, jotka nyt seisovat sirpaleiden ääressä ja tarkastelevat työtään, moukarit kädessään. Ehkä minun pitäisi nimetä muutamia näistä pyöveleistä, muistuttaakseni että he ovat oikeasti olemassa. Että he ovat ihmisiä, lihaa ja verta, joilla on oma tahto, eivätkä vain osasia jossakin abstraktissa markkinamassassa.”

Henrik Jansson: Otteita kumouksellisista kokouksista. Sammakko, 2009.

Tammikuun merkintä jäi kokonaan väliin, ei tätä laiskuutta voi perustella enää millään tavoin. Ei edes talven loputtomalla kylmyydellä tai pimeydellä. Vaikka ne ovatkin asioita, joita minun on vaikea sietää. Tänä talvena erityisesti. Pyöräilijälle tämä on ollut kauhea talvi; lunta, pimeyttä ja pakkasta. Loputtomiin, päivästä toiseen. Kirjojen lukeminenkin on jäänyt vähemmälle. On ollut remonttia taloyhtiössä, pakollinen muutto, kaikenlaiset lentsut ja norot. Työtoverikin vaihtoi työpaikkaa, ja kaikki tuntuu loputtoman raskaalta ja kyllästyttävältä ja yksinäiseltä. Yhtään mielialaa ei nostanut vuoden ensimmäinen luettu kirjakaan. Kjell Westön Älä käy yöhön yksin. Tarina tuntui alussa ihan hyvältä ja lähti niin mukavasti rullaamaan. Mutta liekö nämä oman elämän rasitukset, vai mikä, alkoi romaani tuntumaan tylsältä, tarkoitushakuiselta ja hiukan lapselliselta. Mitä ihmettä muuta olisi voinut ajatella vaikka Adriana Mansneruksen päiväkirjaotteistakaan. Siinä vaiheessa aloin hiljaa sisäisesti kirkumaan. Ihmisen olisi hyvä tietää se vaihe, missä olisi järkevä lopettaa. Enhän minä tiedä sitä itsekään, ja on niin helppo osoitella sitä rajaa muille. Varsinkaan kun itse ei vaivaudu mitään kirjoittamaan. Pelkät blogitekstitkin tuntuvat ylivoimaiselta saavutukselta. Ei muuta kuin tervemenoa tylsimykset Jouni Manner, Adriana Mansnerus on muut.

“Oli vaikuttavaa mutta myös pelottavaa miten jotkut ihmiset kuuntelivat nuoruutensa suosikkeja koko ikänsä, ja olin vähällä sanoa Petelle että sellainen elämä oli minusta sekä maanista että surullista. Sitten tulin ajatelleeksi että me muodin oikkujen perässä juoksijat olimme ehkä vieläkin pelottavampia. Ajattelin että kaikkein maanisinta käyttäytymistä oli kenties se ettei koskaan suostunut rakastumaan ja kiintymään mihinkään, ja niin nielaisin huomautukseni ja annoin Ian Gillanin jatkaa huutamistaan.”

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin. Otava, 2009.

Viimeinen hetki kirjoittaa vuoden viimeinen tarina. Tänä vuonna blogi ja luetut kirjat eivät mene yksi yhteen, koska blogiväsymys on ollut hetkittäin ylitsepääsemätön. Jääköön vuoden viimeiseksi kirjaksi Irja Wendischin Me sotilaiden lapset. Minua alkoi kiinnostamaan sotilaiden lasten kokemukset, koska itsekkin olen sellainen. Ajattelin, että löytyykö meiltä jotakin muutakin yhteistä kuin pelkästään se, että isämme ovat olleet sodassa. Löytyy ainakin runsaasti yhtäläisiä kokemuksia siitä miten sodan kokeneet ovat siirtäneet traumojaan seuraaville sukupolville. Ja isän runsas alkoholin käyttö tietenkin…

“On ollut mielenkiintoista oppia tunnistamaan itsestään sellaisia käyttäytymismalleja, joista asiantuntijat sanovat, että ne ovat tyypillisiä ihmisille, joilla on sotilasisä. Olen myös oppinut ymmärtämään, että “vanhoista asioista” kannattaa jutella omien lastensa kanssa. Nyt tiedän, että niin kauan kuin olen puhumatta lapsilleni omista lapsuudenkokemuksistani, siirrän tietämättäni kokemuksiani ja niistä johtuvia käyttäytymismalleja seuraavalle sukupolvelle.”

Minun isäni kertoi sotakokemuksistaan yhden ja ainoan kerran. Kuolinvuoteellaan, morfiinin höyrystämänä, ja hyvin hetkellisesti. En siis koskaan saanut tietää mitä isä siellä sodassa koki. En tiedä edes sitä missä hän sotavuotensa vietti, ja millaisissa tehtävissä. Kansallisarkisto teki ennen ns. isoisäpaketteja, josta pystyi tilaamaan isän tai isoisän sotatietoja, mutta ilmeisesti se on tällä hetkellä vieläkin keskeytetty, kysyntä oli niin suurta ettei kansallisarkisto pystynyt vastaamaan tarpeeseen.

Wendischin kirja on erittäin hyvä, ja tarpeellinen. Sotaa on paljon selvitelty, ja tässä nykyisessä talvisotabuumissa ärsyttää erittäin paljon se kultaava nostalgisuus mikä sotaan nyt liitetään. Puhutaan talvisodan 105 kunnian päivästä. Kunnian päivästä? Voi jeesus.

Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset. Ajatus kirjat, 2009.

Punahousuisella on marraskuinen turjottamissessio ollut käynnissä koko kuukauden, tai ehkä enemmänkin, eikä blogin kirjoittaminen, tai paljon mikään muukaan, ole sujunut kovin sähäkästi. Luettu silti on, ongelmana on ollut vaan lähinnä tämä kirjoittaminen. Olen kuullut, että jotkut bloggaajat ovat ulkoistaneet kirjoittamispuuhat lapsilleen, mutta kun aikanaan en niitäkään ole ehtinyt hankkimaan, niin tässä sitä nyt ollaan. Tietysti voisi ulkoistaa kirjoittamisen naapurin lapsille, mutta niihin ei ole mitään luottamista. Tunnetusti.

Pari sanaa kirjoistakin. On kai tämä edelleen kirjablogi. Risto Isomäen kirjat tulivat tutuksi minulle vasta Riston finlandia ehdokkuuden myötä. Sarasvatin hiekkaa oli hieno kirja, ja onhan niitä hyviä ollut muitakin. Uusin on jännäri nimeltään Jumalan pikkusormi, sitä lukiessa näkee mielessään ihan jonkin amerikkalaisen elokuvan, mutta ei kai Risto ole sitä kirjoittanut elokuvan käsikirjoitusmielessä. Helposti voisin kuvitella James Bondin ja jonkin uhkean leidin aavikolla vaivalloisella karkumatkalla bandiitit perässään. Oikeastaan se onkin tämän kirjan heikkous, verrattuna aikaisempiin. Juoni kun on melko pitkä pakomatka. Jopa niin pitkä, että alkaa kyllästyttää ja hetken jo toivoin, että Lauri Nurmi jäisi jo mokoman palkka-armeijan kynsiin. Isomäen idea levittää ympäristötietoisuutta romaanien avulla on hieno. Tosin teknologia, josta hän puhuu vaikuttaa todella scifiltä, mutta olen ymmärrtänyt, että se on mahdollista kuitenkin. Ja ehkäpä joku päivä todellisuuttakin. Aurinkotuulivoimalakin.

“Ehkä on sitä paitsi tärkeää jättää myös tuleville sukupolville mielekästä tekemistä, ajatteli Katharine kitkerästi. Täytyihän vielä syntymättä olevien sukupolvienkin saada pelastaa maailma ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Ihmiset tarvitsevat elämää suurempia päämääriä ja tavoitteita. Ehkä juuri se on nykyään insinöörien ydintehtävä: keksiä tulevia sukupolvia varten yhä uusia tuomiopäivän uhkia. Nanoteknologiaa, geeniteknologiaa, otsonikerrosta tuhoavia kemikaaleja. Pitkäaikaisia orgaanisia saastukkeita, keinotekoisia viruksia, hyötöreaktoreita ja kaikkea muuta pikkukivaa, niin että myös tulevat sukupolvet voivat hekin omana aikanaan pelastaa maailman. Sitten kun tulee heidän vuoronsa.”

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi. Tammi, 2009.