Punahousuinen orava

Tammikuun merkintä jäi kokonaan väliin, ei tätä laiskuutta voi perustella enää millään tavoin. Ei edes talven loputtomalla kylmyydellä tai pimeydellä. Vaikka ne ovatkin asioita, joita minun on vaikea sietää. Tänä talvena erityisesti. Pyöräilijälle tämä on ollut kauhea talvi; lunta, pimeyttä ja pakkasta. Loputtomiin, päivästä toiseen. Kirjojen lukeminenkin on jäänyt vähemmälle. On ollut remonttia taloyhtiössä, pakollinen muutto, kaikenlaiset lentsut ja norot. Työtoverikin vaihtoi työpaikkaa, ja kaikki tuntuu loputtoman raskaalta ja kyllästyttävältä ja yksinäiseltä. Yhtään mielialaa ei nostanut vuoden ensimmäinen luettu kirjakaan. Kjell Westön Älä käy yöhön yksin. Tarina tuntui alussa ihan hyvältä ja lähti niin mukavasti rullaamaan. Mutta liekö nämä oman elämän rasitukset, vai mikä, alkoi romaani tuntumaan tylsältä, tarkoitushakuiselta ja hiukan lapselliselta. Mitä ihmettä muuta olisi voinut ajatella vaikka Adriana Mansneruksen päiväkirjaotteistakaan. Siinä vaiheessa aloin hiljaa sisäisesti kirkumaan. Ihmisen olisi hyvä tietää se vaihe, missä olisi järkevä lopettaa. Enhän minä tiedä sitä itsekään, ja on niin helppo osoitella sitä rajaa muille. Varsinkaan kun itse ei vaivaudu mitään kirjoittamaan. Pelkät blogitekstitkin tuntuvat ylivoimaiselta saavutukselta. Ei muuta kuin tervemenoa tylsimykset Jouni Manner, Adriana Mansnerus on muut.

“Oli vaikuttavaa mutta myös pelottavaa miten jotkut ihmiset kuuntelivat nuoruutensa suosikkeja koko ikänsä, ja olin vähällä sanoa Petelle että sellainen elämä oli minusta sekä maanista että surullista. Sitten tulin ajatelleeksi että me muodin oikkujen perässä juoksijat olimme ehkä vieläkin pelottavampia. Ajattelin että kaikkein maanisinta käyttäytymistä oli kenties se ettei koskaan suostunut rakastumaan ja kiintymään mihinkään, ja niin nielaisin huomautukseni ja annoin Ian Gillanin jatkaa huutamistaan.”

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin. Otava, 2009.

Viimeinen hetki kirjoittaa vuoden viimeinen tarina. Tänä vuonna blogi ja luetut kirjat eivät mene yksi yhteen, koska blogiväsymys on ollut hetkittäin ylitsepääsemätön. Jääköön vuoden viimeiseksi kirjaksi Irja Wendischin Me sotilaiden lapset. Minua alkoi kiinnostamaan sotilaiden lasten kokemukset, koska itsekkin olen sellainen. Ajattelin, että löytyykö meiltä jotakin muutakin yhteistä kuin pelkästään se, että isämme ovat olleet sodassa. Löytyy ainakin runsaasti yhtäläisiä kokemuksia siitä miten sodan kokeneet ovat siirtäneet traumojaan seuraaville sukupolville. Ja isän runsas alkoholin käyttö tietenkin…

“On ollut mielenkiintoista oppia tunnistamaan itsestään sellaisia käyttäytymismalleja, joista asiantuntijat sanovat, että ne ovat tyypillisiä ihmisille, joilla on sotilasisä. Olen myös oppinut ymmärtämään, että “vanhoista asioista” kannattaa jutella omien lastensa kanssa. Nyt tiedän, että niin kauan kuin olen puhumatta lapsilleni omista lapsuudenkokemuksistani, siirrän tietämättäni kokemuksiani ja niistä johtuvia käyttäytymismalleja seuraavalle sukupolvelle.”

Minun isäni kertoi sotakokemuksistaan yhden ja ainoan kerran. Kuolinvuoteellaan, morfiinin höyrystämänä, ja hyvin hetkellisesti. En siis koskaan saanut tietää mitä isä siellä sodassa koki. En tiedä edes sitä missä hän sotavuotensa vietti, ja millaisissa tehtävissä. Kansallisarkisto teki ennen ns. isoisäpaketteja, josta pystyi tilaamaan isän tai isoisän sotatietoja, mutta ilmeisesti se on tällä hetkellä vieläkin keskeytetty, kysyntä oli niin suurta ettei kansallisarkisto pystynyt vastaamaan tarpeeseen.

Wendischin kirja on erittäin hyvä, ja tarpeellinen. Sotaa on paljon selvitelty, ja tässä nykyisessä talvisotabuumissa ärsyttää erittäin paljon se kultaava nostalgisuus mikä sotaan nyt liitetään. Puhutaan talvisodan 105 kunnian päivästä. Kunnian päivästä? Voi jeesus.

Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset. Ajatus kirjat, 2009.

Punahousuisella on marraskuinen turjottamissessio ollut käynnissä koko kuukauden, tai ehkä enemmänkin, eikä blogin kirjoittaminen, tai paljon mikään muukaan, ole sujunut kovin sähäkästi. Luettu silti on, ongelmana on ollut vaan lähinnä tämä kirjoittaminen. Olen kuullut, että jotkut bloggaajat ovat ulkoistaneet kirjoittamispuuhat lapsilleen, mutta kun aikanaan en niitäkään ole ehtinyt hankkimaan, niin tässä sitä nyt ollaan. Tietysti voisi ulkoistaa kirjoittamisen naapurin lapsille, mutta niihin ei ole mitään luottamista. Tunnetusti.

Pari sanaa kirjoistakin. On kai tämä edelleen kirjablogi. Risto Isomäen kirjat tulivat tutuksi minulle vasta Riston finlandia ehdokkuuden myötä. Sarasvatin hiekkaa oli hieno kirja, ja onhan niitä hyviä ollut muitakin. Uusin on jännäri nimeltään Jumalan pikkusormi, sitä lukiessa näkee mielessään ihan jonkin amerikkalaisen elokuvan, mutta ei kai Risto ole sitä kirjoittanut elokuvan käsikirjoitusmielessä. Helposti voisin kuvitella James Bondin ja jonkin uhkean leidin aavikolla vaivalloisella karkumatkalla bandiitit perässään. Oikeastaan se onkin tämän kirjan heikkous, verrattuna aikaisempiin. Juoni kun on melko pitkä pakomatka. Jopa niin pitkä, että alkaa kyllästyttää ja hetken jo toivoin, että Lauri Nurmi jäisi jo mokoman palkka-armeijan kynsiin. Isomäen idea levittää ympäristötietoisuutta romaanien avulla on hieno. Tosin teknologia, josta hän puhuu vaikuttaa todella scifiltä, mutta olen ymmärrtänyt, että se on mahdollista kuitenkin. Ja ehkäpä joku päivä todellisuuttakin. Aurinkotuulivoimalakin.

“Ehkä on sitä paitsi tärkeää jättää myös tuleville sukupolville mielekästä tekemistä, ajatteli Katharine kitkerästi. Täytyihän vielä syntymättä olevien sukupolvienkin saada pelastaa maailma ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Ihmiset tarvitsevat elämää suurempia päämääriä ja tavoitteita. Ehkä juuri se on nykyään insinöörien ydintehtävä: keksiä tulevia sukupolvia varten yhä uusia tuomiopäivän uhkia. Nanoteknologiaa, geeniteknologiaa, otsonikerrosta tuhoavia kemikaaleja. Pitkäaikaisia orgaanisia saastukkeita, keinotekoisia viruksia, hyötöreaktoreita ja kaikkea muuta pikkukivaa, niin että myös tulevat sukupolvet voivat hekin omana aikanaan pelastaa maailman. Sitten kun tulee heidän vuoronsa.”

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi. Tammi, 2009.

Hauskoja kirjoja saa Suomenmaassa harvoin lukea. Sellaisia, jotka ovat myös Suomalaisen kirjoittamia. Koljatti on hauska, mutta ilkeä(kin). Mielestäni Tervo olisi saanut iskeä vielä syvemmälle paskaan. Suomalainen poliitikko olisi sen ansainnut. Nyt mentiin liian helpolla. Ehkä Tervo, tai joku muu, tekee sen vielä raaemmin, nyt kun tälle tielle on vihdoin lähdetty, niin jumalauta, antaa palaa. Miksi näitä valehtelevia, valjuja, oman etunsa ajajia pitäisi silitellä? Siksikö, että kaikki pelkäävät Lipposta, tai haluavat Kataisen huomioon? Siksikö pitää nuoleksia, että vihdoin olisimme voittajan puolella? Siksikö Kepu sattui voittamaan?! Suomalainen voittaa aina ja äänestää Kepua??

Lahnanen on täydellinen turvenuija. Pitkäksi venähtänyt kömpelö suuruusharhoja poteva poika. Katastrofiäijä. Äijä, joka voi haastaa oikeuteen yksinhuoltajamarttyyrin, koska tietää, että köyhällä yksinhuoltajalla vs. pääministeri ei ole mitään jakoa niissä kalenoissa. Stubb on niin teflon, ettei edes paska tartu. Lipponen, vanha hehkunenä, vihaa toimittajia, tämähän kuulostaa ihan todellisuudelta. Tänäänkös Vanhanen tapaa Putinin? Onkohan meillä sotaharjoitukset kohta Venäjän kanssa?? En edes vaivaudu peittelemään inhoani herra pääministeriämme kohtaan. Viime aikaiset ylimieliset lausunnot lautakasoista ja aseman vahvistumisesta ovat vain voimistaneet sitä. Poden sitäpaitsi samankaltaista Kepu-antipatiaa kuin Jari Tervokin. Tervo on loistava kirjoittaja, ja tarinaa tulee kuin turkin hihasta. Turha näitä roistoja on liian helpolla päästää. Pelottaa silti, että todella, lopussa saattaa olla Pekkarinen.

“Musta mies halusi kiillottaa kenkäni ja sallin hänen tehdä niin. Palkitsin hänet kahden euron kolikolla, kuten aina. Ooh-la-laa, monsieur, mies huudahti, kuten aina.
Se oli hänen tapansa kiitää hämmentymättä avokätisyydestä. Tulimme yhteisestä rituaalistamme molemmat hyvälle tuulelle. Sain auttaa ja hän sai apua. Voitimme molemmat. Tässä luulossa olin ollut kohta kahdeksan vuotta. Nyt näin ensi kertaa oven pielessä kyltin “shoe shine 5 euros”. Se näytti vanhalta kyltiltä. Kiirehdin vip-loungeen.”

Jari Tervo: Koljatti. WSOY, 2009.

Ennenkuin alan selittämään tämän merkinnän varsinaisesta aiheesta, eli Günter Grassin taikalaatikosta, niin muutama sana nettikirjakaupoista, joihin näköjään ei voi muuta kuin pettyä kerta toisensa jälkeen. Sitten vielä ihmetellään, että mikä on kun Suomessa ei verkkokauppa käy. Adlibris on siirtynyt toimittamaan suurimmat kirjapaketit tilaajan lähimpään r-kioskiin, siwaan tai valintataloon. Varmasti ihan hyvä uudistus joillekin tilaajille, jotka asuvat suuren kaupungin keskustassa, kivenheiton päässä noista mainituista kaupoista. Mutta jos asuu keskustassa niin miksi ihmeessä käyttää nettikauppaa kun samat kirjat saa jokatapauksessa kävelymatkan päästä kotoa. Tämä ei nyt oikein tue nettiostamisen ideaa. Adlibris saa jäädä minun kirjakauppanani muutenkin. Tilasin kirjat 7.9 ja nyt on jo 12. päivä eikä kirjoja näy. Ei toimitusaika Suomen sisällä voi olla noin tolkuttoman pitkä. Täytyy etsiä joku toinen luottettava ja nopeasti toimittava verkkokauppa. Adlibris ei kertakaikkiaan toimi. Sammakon verkkokaupasta tilaamani kolme kirjaa tulivat seuraavana päivänä tilauksesta postilaatikkoon toimitettuna. Sitä minä kutsun kunnon palveluksi. Kirjat, jotka olen tilannut amazon.comista tulivat saman viikon sisällä tilauksesta. Mutta ei adlibris, ei kertakaikkiaan se ei toimi. (Kommentti näin jälkikäteen vielä tuohon AdLibrikseen: Kirjat tulivat eilen keskiviikkona 16.9., toimitusaika olisi siis puolitoista viikkoa tilauksesta. Jos vertaa vaikkapa Amazon comiin, josta kirjat tulevat jo samalla viikolla kun tilaus on jätetty, niin ei voi kuin ihmetellä tätä hitautta).

Günter Grassin taisin ostaa Helsingistä akateemisesta pridematkan aikaan, jos en väärin muista. Luinkin se jo heinäkuussa, mutta tämä blogin pitäminen on tuntunut vähän pakkopullalta, joten kirjoittaminen on tahtonut vähän jäädä. Taikalaatikko ei edes ole, millään asteikolla, Gunter Grassin parhaita kirjoja. Melkeinpä sellainen kirja, joka olisi saanut jäädä vaikka kirjoittamatta. Hienoa tekstiähän Günter tehtailee, sellaista, josta moni nykykirjailija olisi mahdottoman kateellinen, ja antaisi mitä vain, jos osaisi sanansa niin asetella. Kirjan takakansi kehuu taikalaatikkoa hauskaksi. En taida tohon sanoa yhtään mitään. Kirjan idea kirjailijaperheen ystävästä Marichenista, joka näppäilee vanhalla Agfa-Boxilla kuviaa, joista näkyy enemmän kuin pelkkä kuva, on ihan lopulta ihan mielenkiintoinen. Lempikirjailijaani, tai yhtä niistä, mitenkään aliarvioimatta, on Günter silti tainut nyt tehdä ihan uransa tylsimmän kirjan.

“Silti kaikki tapahtui aikajärjestyksessä, sopimusten mukaan. Vain Mariechen pystyi kumoamaan ajan kulun ja tekemään sen tyhjäksi. Näppäilykuviin tallentui aavistuksia. Kaipuun sai saaliiksi kamera, joka oli hiukan vinksahtanut, mutta paljasti, näytti, toi ilmi… Sen takia lapset eivät saakaan tietää, mitä isä juuri jätti sanomatta. Ei sanaakaan syyllisyydestä ja muista tiukasti sidotuista paketeista. Epäilytyksetöntä lienee vain se, että suojelusenkeleitä oli olemassa, ennen vanhaan, kun Mariechen pystyi todistamaan kaiken mustavalkoisin kuvin…”

Günter Grass: Taikalaatikko. Tammi, 2009.

Punahousuinen jyrsijätär on ollut allapäin ja jurottanut kolossaan. Lukeminen on jäänyt vähän vähemmälle, osaksi siksi, että hyvää lukemista ei oikein nyt tunnu löytyvän. Tämäkin kirja mistä nyt kirjoitan on luettu jo heinäkuussa ja tuntuu jotenkin siltä, että olisin tavallaan ihan jäävi sanomaan tästä yhtään mitään. Edellinen Renate Kress krimi keräsi tämän blogin suurimman lukijakunnan, joten ilmeisesti Renate ja Kassandra ovat jo fanijoukkonsa koonneet. Silti yhä edelleen toivoisin, että Kassanda Block saisi jonkin suuren lehden esimerkiksi kiinnostumaan arvostelusta, ehkä mybook saisi tehdä hieman aggressiivisempaa myyntityötä Kasssanda tunnetuksitekemisessä. Meillä kotona tämä Kassandran toinen dekkari jakoi mielipiteitä; itse olin sitä mieltä, että Viimeinen ruusu oli parempi ja eheämpi kertomus kuin edellinen Rakkauden puukottamat. En tiedä miten Kassandra perehtyy aiheisiinsa, mutta Viimeinen ruusu rakentuu uskottavasti ja mielenkiintoisesti, lesbonainen turkkilaisessa muslimiyhteisössä on varmaankin kova pala. Anna Leino oli sanonut Vaasan ylioppilaslehdessä Rakkauden puukottamat kirjasta, että kirja on suunnattu niin tirkistelijöille kuin avomielisillekin lukijoille. Jopas on kumma, mitähän ne tirkistelijät mahtavat tirkistellä? Leinon lausunto rupesi jotenkin kyrsimään. Kolmaskin Renate Kress on tulossa; Renate matkustaa Suomeen etsimään juuriaan. Suomeen ollaan perustamassa uutta tv-kanavaa, jonka johtajaan Renate tutustuu. Suomi -aihe kuulostaa kerrottuna hieman tylsähköltä, mutta ehkäpä siitä tulee ihan hyvä.

“Kaipasin saada keskustella kanssasi. Tämänhetkinen juttuni on saanut minut täysin hämmennyksiin.”
“Mikä sinua siinä niin hämmentää?”
“Uskonto. Etsin kadonnutta nuorta naista, joka on muslimi.”
“Liittyykö hänen uskontonsa katoamiseen jotenkin?”
“No, hän on myös lesbo, joten luullakseni se liittyy, vastasin.
“Voi kulta, olenhan minäkin homo ja juutalainen, mutta paljonko sillä on tekemistä eri asioiden kanssa elämässäni?”

Kassanda Block: Viimeinen ruusu. myBook, 2009

Toisinaan käy niin, että nämä blogin kirjoitukset sivuavat vain aavistuksen kyseessä olevaa kirjaa. Tai sivuavat sitä jotenkin pitkän ja oudon ajatuspolun kautta. Lukiessani Bukowskia minun ajatukset harhautuvat vanhuuteen ja vapauteen, ei välttämättä tässä järjestyksessä, eikä välttämättä ne esiinny yhdessä. Perhetuttumme on sairastunut Alzheimerin tautiin, ja joutunut hoitokotiin hoidettavaksi, tai asiakkaaksi. Kokemaan sitä lopullisen asiakkuuden rajapintaa. Surullistahan se on, mutta tähän tuntuu liittyvän yhden aikakauden loppu. Sitä ihmistä sellaisena kun minä olen hänet tuntenut, ei enää ole olemassa. Hän oli jollain tapaa Bukowskin kaltainen; ärsyttävä, alkoholiin menevä siivoton mies. Hänellä oli tavattoman herttainen ja hyväsydäminen vaimo, jota hän kohteli kuin koiranpaskaa. Näitä hänen huonoja puoliaan tuskin kukaan kaipaa, mutta herra Alzheimer vei sekä hyvät että pahat. Ei hän yksipuolisesti ollut hyvä eikä paha ihminen, mutta taatusti omanlaatuisensa ihminen. Bukon laiset vei aika. Tällä viikolla oravan perhettä on kohdannut toinenkin suru-uutinen, ja orava tuntee olonsa hyvin yksinäiseksi ja väsyneeksi tällä hetkellä.

Bukon kirjat saavat kaipaamaan sitä mennyttä maailmaa, jossa oli tulevaisuuden uskoa, vaikka tiedän millainen sen uskon hinta oli. Ihmisillä oli mahdollisuuksia, yhteiskunnalla ja teknologialla, tulevaisuudelta odotettiin paljon, niinkuin kaikki olisi ehdottomasti mennyt vain parempaan. Kenties muistan väärin. Oli hyviä ja pahoja, kauniita ja rumia, lihavia ja laihoja tyyppejä, jokaisella oli jotain saumaa omassa elämässään. Eikö enää ole? Nykyään ympäri maailman, kaikki ovat niitä samoja kauniita ja rikkaita, kyvykkäitä ja nuoria. Joka vitun paikassa on samat kaupat, samat autot, samat saatanan pikaruokalat. Ja jos ei mukaudu muottiin, niin mitään saumaa ei enää sitten olekaan. Siksi minä pidän Bukosta, Buko oli punk jo ennenkuin punk keksittiin. Vaihtoehto hevonpaskalle.

Kunnioittaen Hannun muistoa punahousuinen ei rienaa enempää.

“30 ei merkitse hittojakaan, useimmat ihmiset on vangittu ja koulittu, täydellisesti, 7:n tai 8:n ikään mennessä. Monet nuoret NÄYTTÄVÄT vapailta, mutta se on vain ruumiin ja energian kemiallinen juttu, eikä realistinen hengen asia. Olen tavannut vapaita miehiä mitä oudoimmissa paikoissa ja KAIKEN ikäisinä - talonmiehiä, autovarkaita, autonpesijöitä, ja joitakin vapaita naisia myös - useimmat tarjoilijattaria tai sairaanhoitajia, ja KAIKEN ikäisiä, vapaa sielu on harvinaisuus, mutta sen tunnistaa - pohjimmiltaan siksi, että heidän läheisyydessään tai kanssaan tuntee olonsa hyväksi, todella hyväksi.”

R.I.P.

Charles Bukowski: Tarinoita tavallisesta hulluudesta. Sammakko, 2009.

No tämä kesä oli tässä. Olihan se sentään parempilaatuinen kuin edellinen kesä. Sademittari ehti pihalla olla noin kolme viikkoa, jolla ajalla siihen kertyi vettä ehkä 60 mm. Tosin tuo mittaus on sillä tavoin erheellinen, että yhtenä yönä satoi niin paljon ja sellaisella voimalla, että koko mittari oli kaatunut. Mutta sanotaan näin, että se määrä mikä kertyi mittarin ollessa toiminnassa, oli 60 mm. Melko hyvä kesä siis. Kesään on kuulunut myös sarjakuvat, perinteisesti. Niputan kaikki kolme albumia nyt yhteen kirjoitukseen, koska näistä ei suuresti ole kerrottavaakaan. Tämän kirjoituksen otsikko on Ressu albumista Sankarimme Ressu. Tarkoitus oli siis vain herättää kiinnostus, heh heh. Onnistuin.

Päivälehden museossa on avattu Tenavat näyttely. Näyttely on avoinna lokakuuhun saakka. Se olisi aika mielenkiintoinen näyttely, mutta ei taida olla enää saumaa päästä mihinkään. Suomessa ei tenavat -albumeita ole julkaisu nyt vähään aikaan. Johtuneeko se sitten siitä, ettei ihmiset ole enää kiinnostuneita Tenavista. Tai olisiko Tenavat jo hiukan vanhentunutta sarjakuvaa nykyihmiselle. Ressu on ainakin ajaton sarjakuvakoira. Otava on julkaissut 350 sivuisen järkäleen ressu strippejä. Hieno teko, hieno kokoelma.

Dilberttiäkin on julkaistu jo vuosia. Dilbert on menettänyt alkuaikojen potkuaan huomattavasti. Mutta onhan tässsäkin näitä kuolemattomia totuuksia:

(Wally) “Kuulin, että äänestämäsi kaveri tunnusti juuri suhteensa oravaan.

(Dilbert) “Suu kiinni. Tyyppi, jota äänestit, on syytteessä sihteerinsä kuristamisesta.

W: Joissakin maissa ihmiset eivät saa valita ketä äänestävät.

D: Olen pahoillani heidän puolestaan.

No niinpä niin, entäs me sitten? Ajatelkaa nyt tätä KMS -lahjontajuttua ja muuta, Vanhasen nettiheiloja ja muuta roskaa. Lopulta tämän kirjoituksen otsikko taitaakin olla ihan osuva.

“Wagnerin lautapelit:

- Muistipeli äänestäjille.

- Tehtävänä on luetella mahdollisimman monta rikottua vaalilupausta.

- Pelissä voi äänestääkin, mutta se ei vaikuta mihinkään.”

Tällä viikolla ilmestyi uusi Viivi ja Wagner.  Viivi ja Wagner ei petä tälläkään kertaa. Kyllähän sian ja naisen suhde tietysti on jo kestänyt pitkään. Ihmettelen miksi Wagner on niin ilkeä Viiville, niin rumasti puhuu rakkaalleen toisinaan. Mikä sika!

Charles M. Schulz: Sankarimme Ressu. Otava, 2009.
Scott Adams: Dilbert. Positiivinen asenne. Readme.fi, 2009.
Juba: Viivi ja Wagner. Kuinka kasvissyöjä kesytetään. Arktinen Banaani, 2009.

Pride -viikonloppuna ostin akateemisesta William S. Burroughsin Kuolleiden katujen paikan. Tämä on oikeastaan sellaista kirjallisuutta, jolle en varsinaisesti ehkä ole kohderyhmää. Kuin aiheeseen liittyen katsoin menneenä viikonloppuna myös yhden Burroughs filmatisoinnin, David Cronenbergin ohjaaman Burroughsin kirjaan Alaston lounas perustuvan saman nimisen leffan. Voin jotenkin pahoin vieläkin. Burroughs on mieltynyt huumeisiin ja aseisiin, naisista ei kirjassa, (eikä leffassakaan) ole kuin statistiksi. Miesten väliset suhteet ovat keskinäistä himoa ja brutaalia hyväksikäyttöä. Kirjan aikakäsitys on erikoinen, liikutaan menneessä ja tulevassa, ja päähenkilö Kim Carsons elää nykyaikaa ja lännen aikaa. Burroughs osaa kirjoittaa harvinaisen vastenmielistä tekstiä, ja kuin kiteyttää koko maailman pahuuden ja iljettävyyden jopa yhteen lauseeseen. Kuolleiden katujen paikka on toinen osa trilogiasta, jonka aloitti Punaisen yön kaupungit, josta kerroinkin vanhassa blogissani. Inhosin sitä vielä enemmän kuin tätä uusinta julkaisua. Tai ehkä inhota on väärä sana, koska tunnen kuitenkin kiinnostusta lukea Burroughseja, ja luultavasti luen trilogian viimeisen osankin, Lännen maat, joka ilmestyy suomennuksena ensi vuonna. Vastenmielisyys ja kiinnostus lyövät kättä, en osaa tätä muuten kuvata. Kaikki kunnia suomentajalle Elina Koskelinille.

“Hänellä on edelleen keskiaikainen viitta yllään ja Kim tietää sen olevan vanha kulkutautiviittansa. Se on kaunis vaatekappale hienoa mustaa kamelinvillaa vuorattuna raakasilkillä, joka on kyllästetty märkivillä imusolmukkeilla, tuberkuloosilla ja lepralla, kuolion ja mädäntyneen veren makealla jälkihajulla, raadon terävällä löyhkällä, pilkkukuumeen talvihajulla kylmissä yömajoissa, missä ikkunat on tilkitty paperilla eikä niitä avata koskaan… ikiaikainen viitta, Kim muistelee… ollut suvussa pitkän aikaa, poiminut tuuladuksen sieltä täältä… makeita ripulinhajuja koleraosastoilta, keltakuumeen mustaa oksennusta Panamasta, mielisairauden tukkoinen hapan haju kuin hapanta maitoa ja hiirenpissaa…”

William S. Burroughs: Kuolleitten katujen paikka. Sammakko, 2009.

Heinäkuussa ehtii lukea kun ei tarvitse käyttää leijonanosaa ajastaan palkkaorjuuteen. Olen toiveikkaana laittanut rahaa sekä veikkauksen että unibetin peleihin ja toivonut saavani vapautuksen orjuudestani lähiaikoina lopullisesti, vielä toivettani ei ole täytetty.

Pari kirjaa olen vienyt takaisin kirjastoon osin lukemattomina, koska niitä ei kertakaikkiaan ole jaksanut tavata. Yksi näistä kammotuksista oli Viktor Jerofejevin Venäläisen sielun ensyklopedia. Siitä ei sen enempää. En vain tajunnut sitä, liian monimutkaista, liian venäläistä suomalaisen sielulle. Olen minä lukenutkin jotakin, ja yksi erittäin hyvä kirja oli Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropia. Ei pidä kirjan, tai kirjailijan nimen antaa hämätä. Se oli loistoteos. Aiemmin lukemani Kuristajaviikunat ei ollut näin hieno ja eheä teos. Gerry Birgit on kehittynyt kirjailijana aivan huikeasti. Pitäisin Gerryä jopa yhtenä lupaavimpana kotimaisena kirjailijana.

“Matkan tästä osasta olisi vaikea kirjoittaa sielukasta kirjaa, vielä vähemmän romanttista tarinaa. Suomessa ollaan niin kiinni todellisuudessa, että siitä voi kirjoittaa vain juna-aikataulun, kuulustelupöytäkirjan, sienikirjan tai jakoavaimen käyttöohjeen. Todellisuuden ja kielen suhde on yksiselitteinen ja vakaa. Lehmät ovat lehmiä, homot rikollisia, junat saapuvat ajallaan eikä kärpässieniä saa syödä.”

Gerry Birgit Ilvesheimo: Lykantropia. Johnny Kniga, 2009.