Punahousuinen orava

Jussi Särkelän pamfletti Koulumurhat voisi olla Hännisen veljesten pamfletin jatko-osa. Se sivuaa paljolti samoja aiheita kuin Kallis köyhyys. Pamfletin lähtökohtana on Jokelan ja Kauhajoen ampumisten yhteiskunnallisten taustojen selvittäminen. Ensimmäinen teos laatuaan Suomessa, luulen. Molemmat veriteot on tähän asti selitetty yksilöpsykologialla, joka selittää kaikki ongelmat yksilön omiksi ongelmiksi, ikäänkuin ihminen olisi ympäristöstään erillään elävä yksikkö. Kumma, mutta helppo selitys. Yksilökeskeinen selitys on tosiaan helppo ratkaisu, yhteisön ei silloin tarvitse muuttua, eikä kääntää katsetta yhteiskunnan epäkohtiin, vikahan löytyy yhdestä yksilöstä, joka terapoidaan ja kaikki on taas hyvin. Jussi Särkelän pamfletti Koulumurhat on pamflettien aatelia. Se on hyvin kirjoitettu, tiivis, asiallinen ja mainitsee käytetyt lähteet. Se nostaa esille erittäin tärkeän ja vaietun asian siitä mitä yhteiskunnallisesti voi olla noiden koulusurmien takana. Eli jälleen yksi kirja, jonka soisi jokaisen päättäjän lukevan. Vaikka tiedänkin etteivät he sitä tee.

Jokelan koulusurmien jälkeen tapahtumat selitettiin Auvisen mielenterveysongelmilla. Poliittisen eliitin ratkaisu ongelmaan oli teoriassa mielenterveystyön tehostaminen, perustettiin työryhmiä, Mitään konkreettista ei saatu aikaan ja 10 kuukautta Auvisen jälkeen ampuu Kauhajoen ammattioppilaitoksella Matti Saari 11 ihmistä. Tapahtumat nostivat keskustelun yhteiskunnan tilasta ja kansalaisilta itseltäänkin tuli paljon ehdotuksia miten estetään tällaiset tapahtumat toistumasta. Suomessa on varmasti esim. tieteellistä tietämystä, jota poliittiset päättäjät voisivat päätöksenteossa käyttää hyväkseen, mutta ehdotukset eivät kantautuneet päättävän eliitin korviin. Mitään erityisiä toimenpiteitä ei tehty eikä ole tehty. Tänä päivänä lähes jokainen suomalainen uskoo ettei tämä jää tähän. Mitä sitten suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut sellaista, että tällaiset tapahtumat olivat mahdollisia? Mitä kulttuurissa, yhteisöissä, ideologiassa on tapahtunut? Arvomaailman muutos, yhteisöllisyyden rapautuminen, ekonomistisen ihmiskuvan siirtyminen hallitsevaan asemaan, talouden epävarmuus ja turvattomuus. Siinäpä muutamia. ”Ekonomistinen ihmiskuva ei merkitse vain kaiken mittaamista rahana, vaan kaikkien tekemisten ja tekemisen välineiden mittaamista oman hyödyn näkökulmasta.” ”Jokainen siis pärjätköön yksin kuten parhaaksi taitaa.” Ekonomistisessa ihmiskäsityksessä vain hyötyarvoilla on merkitystä.

Jussi Särkelä nostaa esille myös kulttuurin psykologistumisen. Kaiken psykologisointi peittää alleen tosiasiat. ”Kahdenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut suuri muutos ilmapiirissä. Uuteen epävarmuuden aikaan siirtymistä on avittanut psykokulttuuri. Se on osaltaan ollut hajottamassa ihmisten sosiaalista ja solidaarista yhteisymmärrystä ja siirtänyt meidät pohtimaan syntyjä syviä mielissäme ja sielussamme. Psykokulttuuri on yksilöllistänyt meidät niin, että emme enää ymmärrä toisiamme.” Psykodiibadaapa on vienyt meidän ajatukset pois siitä, että näiden koulusurmien takana olisi myös yhteiskunnallinen muutos ja yhteiskunnalliset ongelmat. Psykodiibadaapat pitävät myös huolen siitä, että ongelma kulminoituu kahteen yksilöön, Auviseen ja Saareen siis tässä tapauksessa. ”Psykologisointi ei ole pelkästään vastuusssa tapahtuman hämärtämisestä, vaan sille kuuluu melkoinen osavastuu yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden hajoamisesta sekä ihmisten, mukaan lukien nuorten yli-yksilöllistymisestä.”

”Suomesta on kadonneet poliitikot, joiden motiivina ovat aatteelliseet lähtökohdat ja ihmisten yhteinen hyvä. Sijalle ovat tulleet ammattiaan harjoittavat palkkahenkilöt, jotka eivät uskalla virheiden pelossa tehdä juuri mitään, eivät ainakaan suuria yhteiskunnallisia ratkaisuja. Pelko virheiden tekemiseen on suurempi kuin halu korjata puutteita.”
Tärkeä kannanotto tärkeää asiaan.

Jussi Särkelä: Koulumurhat. Barrikadi -sarja 6. WSOY, 2008.

Tiesitkö, että leipäjonoissa seisoo viikottain tuhansia suomalaisia. EU:n määritelmän mukaan Suomessa on 600000 köyhää. Tuo määrä tulee lisääntymään entisestään koska tavalliset kansalaiset laitetaan maksamaan finanssipelureiden pelivelat. Suomi teeskentelee olevansa sivistysvaltio, mutta ei kykene pitämään omista kansalaisistaan huolta. ”Köyhän elämä on täynnä paradokseja. Yksi julmimmista on, että ainoastaan rikkaalla olisi varaa olla köyhä.” Köyhä maksaa kaikesta enemmän kuin rikas, ei ole ilmaisia lounaita, ei hyvä veli -hintoja. Kun köyhä tekee konkurssin, hän menettää kaiken, kun rikas tekee konkurssin, hän siirtää rahansa ja varansa veroparatiisiin ja jatkaa hyvää elämää. Ei ihme, että rikkaita nauratttaa. Tästä kaikesta kertoo Jera ja Jyri Hännisen pamfletti Kallis köyhyys.

Pamfletilla on arvonsa, mutta niin tässä kuin muissakin tämän tapaisissa tärkeissä kirjoissa, ei näitä lue ne joiden pitäisi. Mitä hyödyttää minun näitä lukea, olen kokenut jo yhden laman ja syönyt päivät pitkät riisiä ja tonnikalaa, joka muuten on nyt niin kallista, ettei siihen olisi enää samoilla tuloilla varaa. Olen kokenut mitä on tulla toimeen peruspäivärahalla, josta kela vielä päätti periä suuren osan takaisin, vaikka tiesivät vallan hyvin, että se kaikki on mennyt ruokaan ja asumiseen. Eipä erityisesti heitä kiinnostanut. ”Masennus ja köyhyys ovat vahvasti toisiinsa kytkeytyneitä. Jo se, että pohdit koko ajan raha-asioita, alkaa masentaa. Jos vaikka pakastin tai pesukone menee rikki, saattaa se olla aivan täydellinen katastrofi” Sanoo köyhyyttä tutkinut VTM Reetta Ruokonen. Pääministeri Vanhasen mielestä media kiinnittää liikaa huomiota epäkohtiin eikä näe sitä, että aika monella suomalaisella menee hiton hyvin. Ei pitäisi keskittyä niin kovasti kertomaan näistä huonoista asioista, mietiskelee varmaankin herra pääministeri. Hänen lähin kontaktinsa köyhyyden kanssa olikin Susan Kuronen. Empatia on tälle nomenklatuuralle vain pelkkä sana, ymmärrys saattaisi tulla sen jälkeen, mutta se näyttää olevan turha toivo. Hallitus ei nosta köyhimpien tukia tälläkään kertaa ja jälkeenjääneisyys etuisuuksissa jatkuu ja syvenee. Sen sijaan rahaa riittää kyllä pankkien tukemiseen ja kelamaksun poistoon työnantajilta. Köyhälle annettu raha palaisi kulutukseen, se palautuisi lopulta sinne valtion taskuun, se ei häviäisi osinkoina tai sijoituksina ulkomaille, niin kuin nyt tapahtuu. Rikkaalta ei tipu köyhän pöydälle muruja vaikka toisin väitetään. Yhden vaurastuminen ei tuo kaikille hyvää.

Nykyään ihmiset jaetaan hyviin ja huonoihin ihmisiin heidän ostovoimansa perusteella, ei rahaa, ei ostovoimaa, ei arvoa. ”Menneisyyden keltainen tähti tai pinkki kolmio on nykyään merkintä luottotiedoissa.” Eräs nimettömäksi jäävä omaishoitaja kirjoittaa Hännisille lähettämässään sähköpostissa: ”Olin kerran mielenosoituksessa ja huusin, polttakaa siniristi. Allekirjoitan sen edelleen.”

Jera ja Jyri Hänninen: Kallis köyhyys. WSOY, Barrikadi -sarja 5, 2008.

Tänä vuonna en ole sortunut juurikaan ystävänpäivähömpötyksiin. Toivotan silti näin blogitse kaikille ystäville hyvää ystävänpäivää. On ihme, että näin turjottavalla ja tylsällä ihmisraasulla edes on ystäviä joita muistaa. Ystävyys-, Yhteistyö- ja Appeenantosopimus on siis kuitenkin toiminut, puolin ja toisin. Ystävänpäivään sopii myös pieni Banaani pokkari, eli Viivin ja Wagnerin ystävänpäiväkirja. Viivi ja Wagner selvittävät ystävyyden syvintä olemusta. Mielipiteitä säästämättä ja omaperäisyydestä tinkimättä. Heh. Tähän pokkariin on koottu Viivin ja Wagnerin taipaleelta “railakkaita ja herkkiäkin oivalluksia sekä omista että kumppanin ystävistä.” Mukana on aikaisemmin albumeissa julkaisemattomia strippejäkin. Viivi ja Wagner ei petä. Tämän lukaisee ilokseen ja odottaa jo kiihkeästi seuraavaa sarjakuvaonnelaa. Tällä viikolla on ilmestynyt Fingerpori 2 ja Pikkufingerpori. Tilasin ne jo AdLibriksestä ja kiihkeästi odotan niiden putoavan postilaatikkoon ehkäpä jo ensi tiistaihin mennessä. Fingerpori tuntuu uuden raikkaalta kun taas Naisen ja Sian elämä on alkanut vähän urautumaan. Niinhän siinä tuppaa käymään, liitoissa, naisen ja siankin. Pientä saparoitumista havaittavissa. No jaa, “antakaa kaikkien kukkien kukkia, varsinkin siankärsämöiden.”

Juba: Viivi ja Wagner. Ystävänpäiväkirja. Banaani Pokkari, 2009.

Luulen, etttä Katri Lipson on ollut koulussa hyvä oppilas, varmaankin oikein mallioppilas, kympin kirjoittaja ja äidinkielen opettajan suuri salainen toivo. Katri Lipson on helsinkiläinen lääkäri, ja syntynyt vuonna 65. Vuoden nuorempi kuin minä. Minun sukupolveani opetettiin kirjoittamaan juuri näin kuin Lipson tekee. Eikä ollut haitaksi tutustua venäläisiin klassikoihinkaan tai lukea huolellisesti Waltarit lävitse. Silti minusta tuntuu kuin Lipson olisi ikivanha nainen. Ei kukaan enää tee tälläista romaania. Tämä on niin menneen maailman kieltä, ja menneen maailman pateettisia elkeitä täynnä. Vaikka kuinka kiroillaan ja vittua hoetaan, tai roiskitaan räävittömyyksiä päälle, niin ei se tee tästä nykyaikaista romaania. Eikä opettajan ahdistunut seksuaalisuus ja nuoren miehen hyökkäävyys ole enää mikään jännite, ei missään, ei kirjassa, ei elokuvassa, ei tosielämässä. Missä maailmassa tämä rouva on elänyt? Onhan tämä hieno esikoiskirja, ja onhan tämä omalla jäykällä tavallaan hienosti kirjoitettu. Tämä kirja sai Hesarin kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoiskirjasta ja oli finlandia ehdokkaana. Se on hieno saavutus kirjailijalle. Mutta minä kirjoitan tässä vaan näitä omia tuntojani kirjoista. Tämä oli tämmönen nopea hölkkä läpi lauantai-illan, ei tullut edes hiki, eikä hengästytä. Pelkästään kyllästyin. Katsoin mennyttä maailmaa ja kuuntelin outoja puheenparsia täysin vieraassa pukujuhlassa.

“Mutta nehän olivat Juri Gagarinin sanat, Svetlanalta lipsahti. Sanat olivat tipahtaneet suusta kuin tekohampaat. Siinä ne irvistivät vahakankaalla heidän välissään eikä ollut enää mitään tapaa millä ne sujauttaisi takaisin suuhunsa huomaamatta tai tyylikkäästi. “Mitä?” “Juri Gagarin sanoi niin kun lähti avaruuslennolle.” “Sanoi vai.” “Nyt lähdetään. Hyvästi, nähdään pian, hyvät ystävät.”

Katri Lipson: Kosmonautti. Tammi, 2008.

Aluksi pitää mainita muutama ihan ulkokirjallinen seikka tästä tammikuun kestäneestä lukurupeamasta: taisin aiemmassa blogissani mainita, että Pirkko Saisio kirjoittaa järkälemäisiä teoksia. Mutta eihän ne ole mitään tähän tämän kuukauden kirjaan verrattuna. Saision kirjat on painettu puolentoista rivinvälillä, usein kappaleessa saattaa olla vain muutama hidas lause, ja sitten taas alkaa uusi kappale. Jonathan Littelin Hyväntahtoiset sen sijaan ei ole lukijan kannalta erityisen ergonominen teos. Tässä on tuskin lainkaan kappalejakoja, eikä dialogia ole eroteltu tekstistä mitenkään. Kaikki on yhtä pötköä ja sitä pötkylää jatkuu aina sivulle 845 saakka. Eikä lauseet ole hitaita. Huolimatta ergonomisesta heikkoudestaan tämä on erittäin hyvä kirja. Tosin vaati käsivoimia sitä pidellä, mutta sohvalla pötköttäen onnistui oikein mainiosti.

Tämä kirja on saanut useilta kriitikoilta hyvät arvostelut, sekä ulkomailla että kotimaassa. Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa tässä alkuvuodesta, että tarvitaan amerikkalainen kirjailija kirjoittamaan suuri eurooppalainen romaani. Jotkut kriitikot ovat nähneet tässä kirjassa moraalitonta väkivaltapornoa. Se kuulostaa kyllä aika tehopyhältä, tällainen Eurooppa kai oli toisen maailmansodan aikana, jokainen yritti vain selviytyä, kukin tavallaan. Sellaisessa ajassa moraali rappeutuu aivan väistämättä. En usko ihmisen luontaiseen hyvyyteen, enkä sielun puhtauteen. Siksi en varmaan nähnyt tässä muuta kuin ihmisen taipuvuuden väkivaltaan ja lopulta kuitenkin taitoon selviytyä. Kirja laittaa pakosti pohtimaan hyvää ja pahaa, sotaa ja moraalia, eikä ne vastaukset tai kysymykset ole helppoja. Mitä itse olisin vastaavassa tilanteessa tehnyt? Voinko tuomita nuo teot ja väittää itse tekeväni toisin? “Hyvä ja paha ovat kategorioita, joiden avulla voidaan määrittää ihmisten toisilleen tekemien tekojen seurauksia, mutta minun mielestäni ne ovat pohjimmiltaan sopimattomia, jopa käyttökelvottomia, silloin kun halutaan selvittää, mitä ihmisen sydämessä tapahtuu. (…) Ja miten monet hyväntekijät, jotka ovat kuuluisia ylenpalttisesta anteliaisuudestaan, ovat todellisuudessa itsekkäitä ja kuivia hirviöitä, jotka vain janoavat maallista mainetta turhamaisuuden pöhöttäminä ja kohtelevat lähimmäisiään tyrannimaisesti. Kaikki haluavat tyydyttää omia tarpeitaan eivätkä ole kiinnostuneita toisten tarpeista.”

Yhtä aikaa kun luin tätä kirjaa esitti Ylen Teema sattumoisin viisiosaista sarjaa Werhmachtista (Wehrmecht - Saksan sotakone). En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut toisen maailmansodan tapahtumista, eikä terminologia ollut tuttua.  Teeman ohjelma sattui sikäli erittäin hyvään saumaan, koska pystyin katsomaan mm. miltä upseereiden ja sotilaiden asut näyttivät. Kirjan lopussa on muuten selitetty Saksan armeijan sotilasarvoja sekä kirjassa käytettyä terminologiaa. Erittäin hyödyllinen liite, koska kirjoittaja on jättänyt selittämättä suuren osan sotilas- ja hallintotermeistä. Mainittakoon nyt sekin vielä, että isäni oli mukana sodassa venäläisiä vastaan, ja se aika tuntuu minusta yhtä kaukaiselta kuin kuu. Kotona siitä ajasta ei juurikaan puhuttu.

“Vanhoista koristuksistaan ja turhasta kiihkostaan riisuttuna ihmiselämä supistui suunnilleen siihen; lisääntymisen jälkeen lajin päämäärä on saavutettu, ja yksilön oma päämäärä on pelkkä syötti, kiihoke jotta jaksaisi herätä aamulla. Mutta kun asiaa tarkasteli objektiivisesti, kuten uskoin tekeväni, kaikkien noiden ponnistelujen turhuus oli ilmiselvää, ja saman saattoi sanoa lisääntymisestä, koska se tuotti vain lisää turhuutta” (…) “Eikö loppujen lopuksi ole niin, että krieg ist krieg und schaps ist schaps, ja maailma on sellainen kuin on? Ehkä meidän ponnistelujamme olisi loppujen lopuksi kiitetty, kuten Führer usein ennusti, tai ehkä ei, mutta joka tapauksessa monet sellaiset olisivat osoittaneet suosiotaan, jotka ovat olleet hiljaa koska me hävisimme, ja se on karu totuus.”

Jonathan Littell: Hyväntahtoiset. WSOY, 2008.