Punahousuinen orava

Luen scifiä hirmu harvoin, ehkä kirjan kahdessa vuodessa. En muista onko punahousuisessa mainittu koko historian aikana yhtään scifiä, jaa.. onpas sentään. Olihan novellikokoelma Seeds of Change. No, harvoin kuitenkin scifiä tulee luettua. Richard Morganin Muuntohiilessä taustalla oli loistava idea, “kuoleman ei pitäisi olla juuri muuta kuin pieni piippaus näyttöpäätteellä”. Kuolema ei ole enää lopullinen, tietoisuus ja persoonallisuus on pieni implantti niskassa ja kun keho kuolee, ladataan mieli uuteen kehoon, “sukitetaan”. Mahtavaa. Olin ihan innoissani, ajattelin, että tästä aiheestahan saa vaikka mitä mielikuvituksellisempia juttuja. Tästä olisi voinut vetää hienoa yhteiskuntakritiikkiä, tai ihan mitä vaan. Mutta tämä romaani sortuu yltiöpäiseen ja turhaan väkivaltaan. Mikä sääli. Ajatus, että vain rikkailla on varaa jatkaa elämää vaikka kuinka pitkään, ja keskiluokalla ehkä on varaa johonkin synteettiseen kehoon, melko kehnoon sukkaan, ja köyhällä kuolema on kuin ennenkin, ihan yhtä lopullinen tienpää kuin tähänkin asti. Mitä vastakkainasettelua tästä olisi repinyt! Rikkaat elävät satoja vuosia ja näyttävät aina nuorelta ja terveeltä, varsinaisia Metusalemeja. Metu Laurens Bancroft hommaa tarinan päähenkilön Takeshi Kovacsin maan päälle selvittämään Bancroftin omaa kuolemaa, jonka poliisi on julistanut itsemurhaksi. Ja jossain vaiheessa juoni menee sekavaksi räiskinnäksi ja juonitteluksi, ja kertoo noin miljoona erilaista ja uutta tapaa rääkätä ihmispoloa. Tämmöistä se sitten on tulevaisuudessakin ilmeisesti. Ihminen on varsin luova kun tulee kyseeseen erilaiset tavat kiusata lajitoveria. Sääli, olin niin odottanut yhteiskuntakritiikkiä ja joskus olisi ihan kiva kun scifi kertoisi tavallisen ihmisen elämästä. Tosin edellä mainittu seeds of change oli sillä tavoin erilainen, että siinä oli ajateltu kyllä meitä taviksiakin. “Todellisuus on nykyään niin joustava, että on vaikea sanoa, kuka on menettänyt kosketuksensa siihen ja kuka ei. Voisi jopa väittää, että todellisuus on menettänyt merkityksensä.”

“Arvon. Ihmiselämän arvon”. Kawahara (se kuoleva Metu) pudisti päätään kuin opettaja ärsyttävälle oppilaalle. “Olet edelleen nuori ja tyhmä. Ihmiselämällä ei ole arvoa. Etkö sinä vieläkään ole oppinut sitä? Kaiken kokemasi jälkeen. Elämällä ei ole mitään itseisarvoa. Koneiden rakentaminen maksaa. Raaka-aineiden hankkiminen maksaa. Mutta entä ihmiset? Hän tuhahti. “Ihmisiä on aina saatavilla. He lisääntyvät kuin syöpäsolut, halusimme tai emme. Ihmisiä on riittämiin, Takeshi. Miksi he olisivat arvokkaita?” (s. 467)

“Kun vallanpitäjät puhuvat hinnasta, joka kannattaa maksaa, yksi on varmaa. - Maksaja on joku muu.”

Niin totta, vaikka scifiä.

Richard Morgan: Muuntohiili. Like, 2007.

Vuoden englanninkielinen kirja onkin tällä kertaa kevättalvella eikä kesällä kuten tavallista. Hetkinen, onhan tämä kevättalvi? Ihan varmaksi en osaa sanoa, koska koko ajan tulee lunta taivaan täydeltä ja pakkaset jatkuu jatkumistaan. Kyllästyttävää. Kauhean mieltäylentävä ei ollut tämä kirjakaan. Siis jos kirjalta haluaa mielialaa kohottavan elämyksen, niin unohda tämä läpyskä. Mutta, jos haluat lukea tosi tuhtia tavaraa siitä miten yltiörikkaat pompottavat koko palloa, niin sitten, tämä on juuri oikea kirja. Yltiökapitalismihan ei tuhoa vain talouksia, kuten olemme huomanneet, vaan se vie niinsanotusti myös kalat vedestä.

Hervé Kempf on Le Monde lehden toimittaja ja Reporterre nettisivuston perustaja. Sivusto on keskittynyt sosiaalisiin oikeudenmukaisuus- ja ympäristökysymyksiin. Ranskaa en osaa, mutta sivusto löytyy täältä. Jostain syystä kirjaa ei ole vielä suomennettu, vaikka se on ilmestynyt alkuperäiskielellä 2007, englanniksi 2008.

Kempf yrittää havainnollistaa kuinka taloudelliset, ekologiset ja sosiaaliset kriisit ovat kaikki yhtä samaa katastrofia, sen eri puolia, vaikka ne nähdään nykyään toisistaan erillisinä, ja kuinka nämä kriisit kumpuaa systeemistä, jonka ensisijainen motiivi on ahneus, ja unelmana jatkuva materiaalinen kasvu, jota teknologia kiihdyttää. Kapitalismi on meidän tavallisten ihmisten onneksi ajautunut tilanteeseen, jossa toisinajattelulle on tullu enemmän tilaa toimia ja hengittää. Aletaan tunnustaa se tosiasia, ettei maailma voi toimia jatkuvan kasvun periaatteella. Se on  sula mahdottomuus.

Kempfin ideana on ajatus kuluttamisen radikaalista muutoksesta, joka toteutuu kun rikas eliitti sopeutuu elämään vaatimattomammin. Hyperrikkaat ja heitä totteleva ja etuja ajava äveriäs, pääjohtajista, poliitikoista, huippubyrokraateista, valtavirran tutkijoista ym.  koostuva eliitti, nomenklatuura, omaksuu vähemmän kulutuskeskeisen elämäntavan. Rahvas, joka haluaa matkia eliittiä, omaksuu tavan sitten tältä nomenklatuuralta. Rikkaiden elämäntapaa muuttamalla, maailman kokonaiskulutus alenee. Kempf perustaa ajatuksensa Thorstein Veblenin teoriaan.  Ajatus on hieno, mutta on epätodennäköistä, että ahnas rikas, yltiömaterialistiseen elämäntapaan ankkuroitunut oligargia muuttaisi mitään. Päinvastoin, rikas oligargiahan kilpailee keskenään kulutuksella, rahalla ja luksuksella. Paris Hiltonkin on sanonut, että hänestä köyhät ovat tosi ikäviä. Ihan varmaa on, että yläluokka vastustaa radikaaleja toimia kulutuksen ja omaisuuden vähentämiseksi. Tosiasia kuitenkin on se, että enää ei voida kulutusta ja tuotantoa koko ajan lisätä. Ihmisen rajoittamattomat tarpeet ovat kohdanneet tämän pallon rajalliset luonnonvarat.

Hervé Kempf: How the rich are destroying the earth. Green Books, 2008.