Punahousuinen orava

Wladimir Kaminerin kirjat ovat sillälailla merkillisiä, että kun olet lukenut yhden, et muista siitä yhtään mitään sen jälkeen. Pitää palata selaamaan kirjaa, että luinkos minä tämän kohdan, jaa, no juu kyllä minä tämän muistankin, entäs tämä. Ahaa. No, ne ovat kepeitä ja hauskoja kirjoja, mikäs siinä. Jotainhan niissä täytyy olla koska olen minäkin lukenut ne kaikki, suomennetut siis. Ehkä se on se itäsaksalainen tai venäläinen nostalgia, joka saa lukemaan niitä tarinoita. Tarinoita nyt jo kadotetusta maailmasta. Ajasta, jolloin oli vielä vastakkainasettelua. Tai onhan nytkin, mutta siitä ei saa puhua. Nyt joka iikan pitää äänestää kokoomusta, iloita palkkaorjan elämästä ja haaveilla kiihkeästi tulevista miljoonista. Miten tyhjäksi elämä onkaan käynyt. Miksei kukaan kyseenalaista tätä typeryyttä? Auttaisiko lapko-applikaattori maailman typeryyteen?

“Kun venäläiset sairastuvat, he eivät halua kuulla mitään typeryyksiä tyyliin “pikku sydänfilmi” ja “tulkaa-huomenna-uudestaan”, vaan vaativat täydellistä parantamista - heti. Lääkkeen on oltava asiakkaiden toivomusten mukainen, niinpä jossain päin Venäjää tulee joka kuukausi myyntiin jokin uusi ihmelääke.”

Wladimir Kaminer: Kolmas krokotiili. Uusia kertomuksia Berliinistä. Sammakko, 2008.

Mietin, että mitä kirjoittaisin tästä kirjasta. En osaa päättää. Hesarin arvostelun perusteella taas kiinnostuin tästä kirjasta, odotin jälleen enemmän yhteiskunnallista pohdistaa, tässähän selvästi oli aihetta siihen. Aihetta tässä kirjassa on jopa niin paljon, että aiheiden karsiminen olisi paikallaan. Yhteen kirjaan on mahdutettu kaikki Suomen viime aikaiset rikokset kouluampumisista Myyrmannin räjähdykseen. Ja kirjan päähenkilö, konstaapeli Olli Repo on kertakaikkisen ärsyttävä ihminen. Niin ärsyttävä ihminen, että ei ole ihme, että vaimo sai tarpeekseen. Kyllä hermot kiristyy sellaisen ihmisen kanssa, joka kaiken tietää ja joka on oikeassa koko ajan. Koska en jaksa tästä tarinasta sen erityisempiä kirjottaa, laitan tähän kaksi linkkiä muiden arvosteluihin. Laiskana ihmisenä siis, vaikka bloginpitäjä ei saisi kai laiska ollakaan. Melko yksinäistä muuten tämä blogin kirjoittaminenkin lopulta on, joten ei niin väliä sillä onko laiska vaiko ei. Tuskin kukaan kiinnittää siihen erityisempää huomiota. Tässä siis ne linkit, ennenkuin alan selittämään jotakin löperöä vielä enemmän

Kai Hirvasnoro: Juttuarkisto

Savon Sanomat

“On outoa, kuinka raskaasti ihmiset ovat valmiita maksamaan urastaan ja menestyksestään. Onnesta, jolla ei ole mitään merkitystä, kun asioita oikeasti puntaroidaan. Maailma on mennyt sellaiseksi, että saa juosta henkensä edestä pysyäkseen edes paikallaan.”

Marko Kilpi: Kadotetut. Gummerus, 2009.