Punahousuinen orava

Toisinaan käy niin, että nämä blogin kirjoitukset sivuavat vain aavistuksen kyseessä olevaa kirjaa. Tai sivuavat sitä jotenkin pitkän ja oudon ajatuspolun kautta. Lukiessani Bukowskia minun ajatukset harhautuvat vanhuuteen ja vapauteen, ei välttämättä tässä järjestyksessä, eikä välttämättä ne esiinny yhdessä. Perhetuttumme on sairastunut Alzheimerin tautiin, ja joutunut hoitokotiin hoidettavaksi, tai asiakkaaksi. Kokemaan sitä lopullisen asiakkuuden rajapintaa. Surullistahan se on, mutta tähän tuntuu liittyvän yhden aikakauden loppu. Sitä ihmistä sellaisena kun minä olen hänet tuntenut, ei enää ole olemassa. Hän oli jollain tapaa Bukowskin kaltainen; ärsyttävä, alkoholiin menevä siivoton mies. Hänellä oli tavattoman herttainen ja hyväsydäminen vaimo, jota hän kohteli kuin koiranpaskaa. Näitä hänen huonoja puoliaan tuskin kukaan kaipaa, mutta herra Alzheimer vei sekä hyvät että pahat. Ei hän yksipuolisesti ollut hyvä eikä paha ihminen, mutta taatusti omanlaatuisensa ihminen. Bukon laiset vei aika. Tällä viikolla oravan perhettä on kohdannut toinenkin suru-uutinen, ja orava tuntee olonsa hyvin yksinäiseksi ja väsyneeksi tällä hetkellä.

Bukon kirjat saavat kaipaamaan sitä mennyttä maailmaa, jossa oli tulevaisuuden uskoa, vaikka tiedän millainen sen uskon hinta oli. Ihmisillä oli mahdollisuuksia, yhteiskunnalla ja teknologialla, tulevaisuudelta odotettiin paljon, niinkuin kaikki olisi ehdottomasti mennyt vain parempaan. Kenties muistan väärin. Oli hyviä ja pahoja, kauniita ja rumia, lihavia ja laihoja tyyppejä, jokaisella oli jotain saumaa omassa elämässään. Eikö enää ole? Nykyään ympäri maailman, kaikki ovat niitä samoja kauniita ja rikkaita, kyvykkäitä ja nuoria. Joka vitun paikassa on samat kaupat, samat autot, samat saatanan pikaruokalat. Ja jos ei mukaudu muottiin, niin mitään saumaa ei enää sitten olekaan. Siksi minä pidän Bukosta, Buko oli punk jo ennenkuin punk keksittiin. Vaihtoehto hevonpaskalle.

Kunnioittaen Hannun muistoa punahousuinen ei rienaa enempää.

“30 ei merkitse hittojakaan, useimmat ihmiset on vangittu ja koulittu, täydellisesti, 7:n tai 8:n ikään mennessä. Monet nuoret NÄYTTÄVÄT vapailta, mutta se on vain ruumiin ja energian kemiallinen juttu, eikä realistinen hengen asia. Olen tavannut vapaita miehiä mitä oudoimmissa paikoissa ja KAIKEN ikäisinä - talonmiehiä, autovarkaita, autonpesijöitä, ja joitakin vapaita naisia myös - useimmat tarjoilijattaria tai sairaanhoitajia, ja KAIKEN ikäisiä, vapaa sielu on harvinaisuus, mutta sen tunnistaa - pohjimmiltaan siksi, että heidän läheisyydessään tai kanssaan tuntee olonsa hyväksi, todella hyväksi.”

R.I.P.

Charles Bukowski: Tarinoita tavallisesta hulluudesta. Sammakko, 2009.