Punahousuinen orava

Viimeinen hetki kirjoittaa vuoden viimeinen tarina. Tänä vuonna blogi ja luetut kirjat eivät mene yksi yhteen, koska blogiväsymys on ollut hetkittäin ylitsepääsemätön. Jääköön vuoden viimeiseksi kirjaksi Irja Wendischin Me sotilaiden lapset. Minua alkoi kiinnostamaan sotilaiden lasten kokemukset, koska itsekkin olen sellainen. Ajattelin, että löytyykö meiltä jotakin muutakin yhteistä kuin pelkästään se, että isämme ovat olleet sodassa. Löytyy ainakin runsaasti yhtäläisiä kokemuksia siitä miten sodan kokeneet ovat siirtäneet traumojaan seuraaville sukupolville. Ja isän runsas alkoholin käyttö tietenkin…

“On ollut mielenkiintoista oppia tunnistamaan itsestään sellaisia käyttäytymismalleja, joista asiantuntijat sanovat, että ne ovat tyypillisiä ihmisille, joilla on sotilasisä. Olen myös oppinut ymmärtämään, että “vanhoista asioista” kannattaa jutella omien lastensa kanssa. Nyt tiedän, että niin kauan kuin olen puhumatta lapsilleni omista lapsuudenkokemuksistani, siirrän tietämättäni kokemuksiani ja niistä johtuvia käyttäytymismalleja seuraavalle sukupolvelle.”

Minun isäni kertoi sotakokemuksistaan yhden ja ainoan kerran. Kuolinvuoteellaan, morfiinin höyrystämänä, ja hyvin hetkellisesti. En siis koskaan saanut tietää mitä isä siellä sodassa koki. En tiedä edes sitä missä hän sotavuotensa vietti, ja millaisissa tehtävissä. Kansallisarkisto teki ennen ns. isoisäpaketteja, josta pystyi tilaamaan isän tai isoisän sotatietoja, mutta ilmeisesti se on tällä hetkellä vieläkin keskeytetty, kysyntä oli niin suurta ettei kansallisarkisto pystynyt vastaamaan tarpeeseen.

Wendischin kirja on erittäin hyvä, ja tarpeellinen. Sotaa on paljon selvitelty, ja tässä nykyisessä talvisotabuumissa ärsyttää erittäin paljon se kultaava nostalgisuus mikä sotaan nyt liitetään. Puhutaan talvisodan 105 kunnian päivästä. Kunnian päivästä? Voi jeesus.

Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset. Ajatus kirjat, 2009.