“Oli vaikuttavaa mutta myös pelottavaa miten jotkut ihmiset kuuntelivat nuoruutensa suosikkeja koko ikänsä, ja olin vähällä sanoa Petelle että sellainen elämä oli minusta sekä maanista että surullista. Sitten tulin ajatelleeksi että me muodin oikkujen perässä juoksijat olimme ehkä vieläkin pelottavampia. Ajattelin että kaikkein maanisinta käyttäytymistä oli kenties se ettei koskaan suostunut rakastumaan ja kiintymään mihinkään, ja niin nielaisin huomautukseni ja annoin Ian Gillanin jatkaa huutamistaan.”

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin. Otava, 2009.

“On ollut mielenkiintoista oppia tunnistamaan itsestään sellaisia käyttäytymismalleja, joista asiantuntijat sanovat, että ne ovat tyypillisiä ihmisille, joilla on sotilasisä. Olen myös oppinut ymmärtämään, että “vanhoista asioista” kannattaa jutella omien lastensa kanssa. Nyt tiedän, että niin kauan kuin olen puhumatta lapsilleni omista lapsuudenkokemuksistani, siirrän tietämättäni kokemuksiani ja niistä johtuvia käyttäytymismalleja seuraavalle sukupolvelle.”

Minun isäni kertoi sotakokemuksistaan yhden ja ainoan kerran. Kuolinvuoteellaan, morfiinin höyrystämänä, ja hyvin hetkellisesti. En siis koskaan saanut tietää mitä isä siellä sodassa koki. En tiedä edes sitä missä hän sotavuotensa vietti, ja millaisissa tehtävissä. Kansallisarkisto teki ennen ns. isoisäpaketteja, josta pystyi tilaamaan isän tai isoisän sotatietoja, mutta ilmeisesti se on tällä hetkellä vieläkin keskeytetty, kysyntä oli niin suurta ettei kansallisarkisto pystynyt vastaamaan tarpeeseen.

Wendischin kirja on erittäin hyvä, ja tarpeellinen. Sotaa on paljon selvitelty, ja tässä nykyisessä talvisotabuumissa ärsyttää erittäin paljon se kultaava nostalgisuus mikä sotaan nyt liitetään. Puhutaan talvisodan 105 kunnian päivästä. Kunnian päivästä? Voi jeesus.

Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset. Ajatus kirjat, 2009.

Pari sanaa kirjoistakin. On kai tämä edelleen kirjablogi. Risto Isomäen kirjat tulivat tutuksi minulle vasta Riston finlandia ehdokkuuden myötä. Sarasvatin hiekkaa oli hieno kirja, ja onhan niitä hyviä ollut muitakin. Uusin on jännäri nimeltään Jumalan pikkusormi, sitä lukiessa näkee mielessään ihan jonkin amerikkalaisen elokuvan, mutta ei kai Risto ole sitä kirjoittanut elokuvan käsikirjoitusmielessä. Helposti voisin kuvitella James Bondin ja jonkin uhkean leidin aavikolla vaivalloisella karkumatkalla bandiitit perässään. Oikeastaan se onkin tämän kirjan heikkous, verrattuna aikaisempiin. Juoni kun on melko pitkä pakomatka. Jopa niin pitkä, että alkaa kyllästyttää ja hetken jo toivoin, että Lauri Nurmi jäisi jo mokoman palkka-armeijan kynsiin. Isomäen idea levittää ympäristötietoisuutta romaanien avulla on hieno. Tosin teknologia, josta hän puhuu vaikuttaa todella scifiltä, mutta olen ymmärrtänyt, että se on mahdollista kuitenkin. Ja ehkäpä joku päivä todellisuuttakin. Aurinkotuulivoimalakin.

“Ehkä on sitä paitsi tärkeää jättää myös tuleville sukupolville mielekästä tekemistä, ajatteli Katharine kitkerästi. Täytyihän vielä syntymättä olevien sukupolvienkin saada pelastaa maailma ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Ihmiset tarvitsevat elämää suurempia päämääriä ja tavoitteita. Ehkä juuri se on nykyään insinöörien ydintehtävä: keksiä tulevia sukupolvia varten yhä uusia tuomiopäivän uhkia. Nanoteknologiaa, geeniteknologiaa, otsonikerrosta tuhoavia kemikaaleja. Pitkäaikaisia orgaanisia saastukkeita, keinotekoisia viruksia, hyötöreaktoreita ja kaikkea muuta pikkukivaa, niin että myös tulevat sukupolvet voivat hekin omana aikanaan pelastaa maailman. Sitten kun tulee heidän vuoronsa.”

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi. Tammi, 2009.

Lahnanen on täydellinen turvenuija. Pitkäksi venähtänyt kömpelö suuruusharhoja poteva poika. Katastrofiäijä. Äijä, joka voi haastaa oikeuteen yksinhuoltajamarttyyrin, koska tietää, että köyhällä yksinhuoltajalla vs. pääministeri ei ole mitään jakoa niissä kalenoissa. Stubb on niin teflon, ettei edes paska tartu. Lipponen, vanha hehkunenä, vihaa toimittajia, tämähän kuulostaa ihan todellisuudelta. Tänäänkös Vanhanen tapaa Putinin? Onkohan meillä sotaharjoitukset kohta Venäjän kanssa?? En edes vaivaudu peittelemään inhoani herra pääministeriämme kohtaan. Viime aikaiset ylimieliset lausunnot lautakasoista ja aseman vahvistumisesta ovat vain voimistaneet sitä. Poden sitäpaitsi samankaltaista Kepu-antipatiaa kuin Jari Tervokin. Tervo on loistava kirjoittaja, ja tarinaa tulee kuin turkin hihasta. Turha näitä roistoja on liian helpolla päästää. Pelottaa silti, että todella, lopussa saattaa olla Pekkarinen.

“Musta mies halusi kiillottaa kenkäni ja sallin hänen tehdä niin. Palkitsin hänet kahden euron kolikolla, kuten aina. Ooh-la-laa, monsieur, mies huudahti, kuten aina.
Se oli hänen tapansa kiitää hämmentymättä avokätisyydestä. Tulimme yhteisestä rituaalistamme molemmat hyvälle tuulelle. Sain auttaa ja hän sai apua. Voitimme molemmat. Tässä luulossa olin ollut kohta kahdeksan vuotta. Nyt näin ensi kertaa oven pielessä kyltin “shoe shine 5 euros”. Se näytti vanhalta kyltiltä. Kiirehdin vip-loungeen.”

Jari Tervo: Koljatti. WSOY, 2009.

Günter Grassin taisin ostaa Helsingistä akateemisesta pridematkan aikaan, jos en väärin muista. Luinkin se jo heinäkuussa, mutta tämä blogin pitäminen on tuntunut vähän pakkopullalta, joten kirjoittaminen on tahtonut vähän jäädä. Taikalaatikko ei edes ole, millään asteikolla, Gunter Grassin parhaita kirjoja. Melkeinpä sellainen kirja, joka olisi saanut jäädä vaikka kirjoittamatta. Hienoa tekstiähän Günter tehtailee, sellaista, josta moni nykykirjailija olisi mahdottoman kateellinen, ja antaisi mitä vain, jos osaisi sanansa niin asetella. Kirjan takakansi kehuu taikalaatikkoa hauskaksi. En taida tohon sanoa yhtään mitään. Kirjan idea kirjailijaperheen ystävästä Marichenista, joka näppäilee vanhalla Agfa-Boxilla kuviaa, joista näkyy enemmän kuin pelkkä kuva, on ihan lopulta ihan mielenkiintoinen. Lempikirjailijaani, tai yhtä niistä, mitenkään aliarvioimatta, on Günter silti tainut nyt tehdä ihan uransa tylsimmän kirjan.

“Silti kaikki tapahtui aikajärjestyksessä, sopimusten mukaan. Vain Mariechen pystyi kumoamaan ajan kulun ja tekemään sen tyhjäksi. Näppäilykuviin tallentui aavistuksia. Kaipuun sai saaliiksi kamera, joka oli hiukan vinksahtanut, mutta paljasti, näytti, toi ilmi… Sen takia lapset eivät saakaan tietää, mitä isä juuri jätti sanomatta. Ei sanaakaan syyllisyydestä ja muista tiukasti sidotuista paketeista. Epäilytyksetöntä lienee vain se, että suojelusenkeleitä oli olemassa, ennen vanhaan, kun Mariechen pystyi todistamaan kaiken mustavalkoisin kuvin…”

Günter Grass: Taikalaatikko. Tammi, 2009.

“Kaipasin saada keskustella kanssasi. Tämänhetkinen juttuni on saanut minut täysin hämmennyksiin.”
“Mikä sinua siinä niin hämmentää?”
“Uskonto. Etsin kadonnutta nuorta naista, joka on muslimi.”
“Liittyykö hänen uskontonsa katoamiseen jotenkin?”
“No, hän on myös lesbo, joten luullakseni se liittyy, vastasin.
“Voi kulta, olenhan minäkin homo ja juutalainen, mutta paljonko sillä on tekemistä eri asioiden kanssa elämässäni?”

Kassanda Block: Viimeinen ruusu. myBook, 2009

Bukon kirjat saavat kaipaamaan sitä mennyttä maailmaa, jossa oli tulevaisuuden uskoa, vaikka tiedän millainen sen uskon hinta oli. Ihmisillä oli mahdollisuuksia, yhteiskunnalla ja teknologialla, tulevaisuudelta odotettiin paljon, niinkuin kaikki olisi ehdottomasti mennyt vain parempaan. Kenties muistan väärin. Oli hyviä ja pahoja, kauniita ja rumia, lihavia ja laihoja tyyppejä, jokaisella oli jotain saumaa omassa elämässään. Eikö enää ole? Nykyään ympäri maailman, kaikki ovat niitä samoja kauniita ja rikkaita, kyvykkäitä ja nuoria. Joka vitun paikassa on samat kaupat, samat autot, samat saatanan pikaruokalat. Ja jos ei mukaudu muottiin, niin mitään saumaa ei enää sitten olekaan. Siksi minä pidän Bukosta, Buko oli punk jo ennenkuin punk keksittiin. Vaihtoehto hevonpaskalle.

Kunnioittaen Hannun muistoa punahousuinen ei rienaa enempää.

“30 ei merkitse hittojakaan, useimmat ihmiset on vangittu ja koulittu, täydellisesti, 7:n tai 8:n ikään mennessä. Monet nuoret NÄYTTÄVÄT vapailta, mutta se on vain ruumiin ja energian kemiallinen juttu, eikä realistinen hengen asia. Olen tavannut vapaita miehiä mitä oudoimmissa paikoissa ja KAIKEN ikäisinä - talonmiehiä, autovarkaita, autonpesijöitä, ja joitakin vapaita naisia myös - useimmat tarjoilijattaria tai sairaanhoitajia, ja KAIKEN ikäisiä, vapaa sielu on harvinaisuus, mutta sen tunnistaa - pohjimmiltaan siksi, että heidän läheisyydessään tai kanssaan tuntee olonsa hyväksi, todella hyväksi.”

R.I.P.

Charles Bukowski: Tarinoita tavallisesta hulluudesta. Sammakko, 2009.

Päivälehden museossa on avattu Tenavat näyttely. Näyttely on avoinna lokakuuhun saakka. Se olisi aika mielenkiintoinen näyttely, mutta ei taida olla enää saumaa päästä mihinkään. Suomessa ei tenavat -albumeita ole julkaisu nyt vähään aikaan. Johtuneeko se sitten siitä, ettei ihmiset ole enää kiinnostuneita Tenavista. Tai olisiko Tenavat jo hiukan vanhentunutta sarjakuvaa nykyihmiselle. Ressu on ainakin ajaton sarjakuvakoira. Otava on julkaissut 350 sivuisen järkäleen ressu strippejä. Hieno teko, hieno kokoelma.

Dilberttiäkin on julkaistu jo vuosia. Dilbert on menettänyt alkuaikojen potkuaan huomattavasti. Mutta onhan tässsäkin näitä kuolemattomia totuuksia:

(Wally) “Kuulin, että äänestämäsi kaveri tunnusti juuri suhteensa oravaan.

(Dilbert) “Suu kiinni. Tyyppi, jota äänestit, on syytteessä sihteerinsä kuristamisesta.

W: Joissakin maissa ihmiset eivät saa valita ketä äänestävät.

D: Olen pahoillani heidän puolestaan.

No niinpä niin, entäs me sitten? Ajatelkaa nyt tätä KMS -lahjontajuttua ja muuta, Vanhasen nettiheiloja ja muuta roskaa. Lopulta tämän kirjoituksen otsikko taitaakin olla ihan osuva.

“Wagnerin lautapelit:

- Muistipeli äänestäjille.

- Tehtävänä on luetella mahdollisimman monta rikottua vaalilupausta.

- Pelissä voi äänestääkin, mutta se ei vaikuta mihinkään.”

Tällä viikolla ilmestyi uusi Viivi ja Wagner.  Viivi ja Wagner ei petä tälläkään kertaa. Kyllähän sian ja naisen suhde tietysti on jo kestänyt pitkään. Ihmettelen miksi Wagner on niin ilkeä Viiville, niin rumasti puhuu rakkaalleen toisinaan. Mikä sika!

Charles M. Schulz: Sankarimme Ressu. Otava, 2009.
Scott Adams: Dilbert. Positiivinen asenne. Readme.fi, 2009.
Juba: Viivi ja Wagner. Kuinka kasvissyöjä kesytetään. Arktinen Banaani, 2009.

“Hänellä on edelleen keskiaikainen viitta yllään ja Kim tietää sen olevan vanha kulkutautiviittansa. Se on kaunis vaatekappale hienoa mustaa kamelinvillaa vuorattuna raakasilkillä, joka on kyllästetty märkivillä imusolmukkeilla, tuberkuloosilla ja lepralla, kuolion ja mädäntyneen veren makealla jälkihajulla, raadon terävällä löyhkällä, pilkkukuumeen talvihajulla kylmissä yömajoissa, missä ikkunat on tilkitty paperilla eikä niitä avata koskaan… ikiaikainen viitta, Kim muistelee… ollut suvussa pitkän aikaa, poiminut tuuladuksen sieltä täältä… makeita ripulinhajuja koleraosastoilta, keltakuumeen mustaa oksennusta Panamasta, mielisairauden tukkoinen hapan haju kuin hapanta maitoa ja hiirenpissaa…”

William S. Burroughs: Kuolleitten katujen paikka. Sammakko, 2009.

Pari kirjaa olen vienyt takaisin kirjastoon osin lukemattomina, koska niitä ei kertakaikkiaan ole jaksanut tavata. Yksi näistä kammotuksista oli Viktor Jerofejevin Venäläisen sielun ensyklopedia. Siitä ei sen enempää. En vain tajunnut sitä, liian monimutkaista, liian venäläistä suomalaisen sielulle. Olen minä lukenutkin jotakin, ja yksi erittäin hyvä kirja oli Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropia. Ei pidä kirjan, tai kirjailijan nimen antaa hämätä. Se oli loistoteos. Aiemmin lukemani Kuristajaviikunat ei ollut näin hieno ja eheä teos. Gerry Birgit on kehittynyt kirjailijana aivan huikeasti. Pitäisin Gerryä jopa yhtenä lupaavimpana kotimaisena kirjailijana.

“Matkan tästä osasta olisi vaikea kirjoittaa sielukasta kirjaa, vielä vähemmän romanttista tarinaa. Suomessa ollaan niin kiinni todellisuudessa, että siitä voi kirjoittaa vain juna-aikataulun, kuulustelupöytäkirjan, sienikirjan tai jakoavaimen käyttöohjeen. Todellisuuden ja kielen suhde on yksiselitteinen ja vakaa. Lehmät ovat lehmiä, homot rikollisia, junat saapuvat ajallaan eikä kärpässieniä saa syödä.”

Gerry Birgit Ilvesheimo: Lykantropia. Johnny Kniga, 2009.