Aluksi pitää mainita muutama ihan ulkokirjallinen seikka tästä tammikuun kestäneestä lukurupeamasta: taisin aiemmassa blogissani mainita, että Pirkko Saisio kirjoittaa järkälemäisiä teoksia. Mutta eihän ne ole mitään tähän tämän kuukauden kirjaan verrattuna. Saision kirjat on painettu puolentoista rivinvälillä, usein kappaleessa saattaa olla vain muutama hidas lause, ja sitten taas alkaa uusi kappale. Jonathan Littelin Hyväntahtoiset sen sijaan ei ole lukijan kannalta erityisen ergonominen teos. Tässä on tuskin lainkaan kappalejakoja, eikä dialogia ole eroteltu tekstistä mitenkään. Kaikki on yhtä pötköä ja sitä pötkylää jatkuu aina sivulle 845 saakka. Eikä lauseet ole hitaita. Huolimatta ergonomisesta heikkoudestaan tämä on erittäin hyvä kirja. Tosin vaati käsivoimia sitä pidellä, mutta sohvalla pötköttäen onnistui oikein mainiosti.
Tämä kirja on saanut useilta kriitikoilta hyvät arvostelut, sekä ulkomailla että kotimaassa. Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa tässä alkuvuodesta, että tarvitaan amerikkalainen kirjailija kirjoittamaan suuri eurooppalainen romaani. Jotkut kriitikot ovat nähneet tässä kirjassa moraalitonta väkivaltapornoa. Se kuulostaa kyllä aika tehopyhältä, tällainen Eurooppa kai oli toisen maailmansodan aikana, jokainen yritti vain selviytyä, kukin tavallaan. Sellaisessa ajassa moraali rappeutuu aivan väistämättä. En usko ihmisen luontaiseen hyvyyteen, enkä sielun puhtauteen. Siksi en varmaan nähnyt tässä muuta kuin ihmisen taipuvuuden väkivaltaan ja lopulta kuitenkin taitoon selviytyä. Kirja laittaa pakosti pohtimaan hyvää ja pahaa, sotaa ja moraalia, eikä ne vastaukset tai kysymykset ole helppoja. Mitä itse olisin vastaavassa tilanteessa tehnyt? Voinko tuomita nuo teot ja väittää itse tekeväni toisin? “Hyvä ja paha ovat kategorioita, joiden avulla voidaan määrittää ihmisten toisilleen tekemien tekojen seurauksia, mutta minun mielestäni ne ovat pohjimmiltaan sopimattomia, jopa käyttökelvottomia, silloin kun halutaan selvittää, mitä ihmisen sydämessä tapahtuu. (…) Ja miten monet hyväntekijät, jotka ovat kuuluisia ylenpalttisesta anteliaisuudestaan, ovat todellisuudessa itsekkäitä ja kuivia hirviöitä, jotka vain janoavat maallista mainetta turhamaisuuden pöhöttäminä ja kohtelevat lähimmäisiään tyrannimaisesti. Kaikki haluavat tyydyttää omia tarpeitaan eivätkä ole kiinnostuneita toisten tarpeista.”
Yhtä aikaa kun luin tätä kirjaa esitti Ylen Teema sattumoisin viisiosaista sarjaa Werhmachtista (Wehrmecht - Saksan sotakone). En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut toisen maailmansodan tapahtumista, eikä terminologia ollut tuttua. Teeman ohjelma sattui sikäli erittäin hyvään saumaan, koska pystyin katsomaan mm. miltä upseereiden ja sotilaiden asut näyttivät. Kirjan lopussa on muuten selitetty Saksan armeijan sotilasarvoja sekä kirjassa käytettyä terminologiaa. Erittäin hyödyllinen liite, koska kirjoittaja on jättänyt selittämättä suuren osan sotilas- ja hallintotermeistä. Mainittakoon nyt sekin vielä, että isäni oli mukana sodassa venäläisiä vastaan, ja se aika tuntuu minusta yhtä kaukaiselta kuin kuu. Kotona siitä ajasta ei juurikaan puhuttu.
“Vanhoista koristuksistaan ja turhasta kiihkostaan riisuttuna ihmiselämä supistui suunnilleen siihen; lisääntymisen jälkeen lajin päämäärä on saavutettu, ja yksilön oma päämäärä on pelkkä syötti, kiihoke jotta jaksaisi herätä aamulla. Mutta kun asiaa tarkasteli objektiivisesti, kuten uskoin tekeväni, kaikkien noiden ponnistelujen turhuus oli ilmiselvää, ja saman saattoi sanoa lisääntymisestä, koska se tuotti vain lisää turhuutta” (…) “Eikö loppujen lopuksi ole niin, että krieg ist krieg und schaps ist schaps, ja maailma on sellainen kuin on? Ehkä meidän ponnistelujamme olisi loppujen lopuksi kiitetty, kuten Führer usein ennusti, tai ehkä ei, mutta joka tapauksessa monet sellaiset olisivat osoittaneet suosiotaan, jotka ovat olleet hiljaa koska me hävisimme, ja se on karu totuus.”
Jonathan Littell: Hyväntahtoiset. WSOY, 2008.
