Punahousuinen orava

Luulen, etttä Katri Lipson on ollut koulussa hyvä oppilas, varmaankin oikein mallioppilas, kympin kirjoittaja ja äidinkielen opettajan suuri salainen toivo. Katri Lipson on helsinkiläinen lääkäri, ja syntynyt vuonna 65. Vuoden nuorempi kuin minä. Minun sukupolveani opetettiin kirjoittamaan juuri näin kuin Lipson tekee. Eikä ollut haitaksi tutustua venäläisiin klassikoihinkaan tai lukea huolellisesti Waltarit lävitse. Silti minusta tuntuu kuin Lipson olisi ikivanha nainen. Ei kukaan enää tee tälläista romaania. Tämä on niin menneen maailman kieltä, ja menneen maailman pateettisia elkeitä täynnä. Vaikka kuinka kiroillaan ja vittua hoetaan, tai roiskitaan räävittömyyksiä päälle, niin ei se tee tästä nykyaikaista romaania. Eikä opettajan ahdistunut seksuaalisuus ja nuoren miehen hyökkäävyys ole enää mikään jännite, ei missään, ei kirjassa, ei elokuvassa, ei tosielämässä. Missä maailmassa tämä rouva on elänyt? Onhan tämä hieno esikoiskirja, ja onhan tämä omalla jäykällä tavallaan hienosti kirjoitettu. Tämä kirja sai Hesarin kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoiskirjasta ja oli finlandia ehdokkaana. Se on hieno saavutus kirjailijalle. Mutta minä kirjoitan tässä vaan näitä omia tuntojani kirjoista. Tämä oli tämmönen nopea hölkkä läpi lauantai-illan, ei tullut edes hiki, eikä hengästytä. Pelkästään kyllästyin. Katsoin mennyttä maailmaa ja kuuntelin outoja puheenparsia täysin vieraassa pukujuhlassa.

“Mutta nehän olivat Juri Gagarinin sanat, Svetlanalta lipsahti. Sanat olivat tipahtaneet suusta kuin tekohampaat. Siinä ne irvistivät vahakankaalla heidän välissään eikä ollut enää mitään tapaa millä ne sujauttaisi takaisin suuhunsa huomaamatta tai tyylikkäästi. “Mitä?” “Juri Gagarin sanoi niin kun lähti avaruuslennolle.” “Sanoi vai.” “Nyt lähdetään. Hyvästi, nähdään pian, hyvät ystävät.”

Katri Lipson: Kosmonautti. Tammi, 2008.