Punahousuinen orava

Ennenkuin alan selittämään tämän merkinnän varsinaisesta aiheesta, eli Günter Grassin taikalaatikosta, niin muutama sana nettikirjakaupoista, joihin näköjään ei voi muuta kuin pettyä kerta toisensa jälkeen. Sitten vielä ihmetellään, että mikä on kun Suomessa ei verkkokauppa käy. Adlibris on siirtynyt toimittamaan suurimmat kirjapaketit tilaajan lähimpään r-kioskiin, siwaan tai valintataloon. Varmasti ihan hyvä uudistus joillekin tilaajille, jotka asuvat suuren kaupungin keskustassa, kivenheiton päässä noista mainituista kaupoista. Mutta jos asuu keskustassa niin miksi ihmeessä käyttää nettikauppaa kun samat kirjat saa jokatapauksessa kävelymatkan päästä kotoa. Tämä ei nyt oikein tue nettiostamisen ideaa. Adlibris saa jäädä minun kirjakauppanani muutenkin. Tilasin kirjat 7.9 ja nyt on jo 12. päivä eikä kirjoja näy. Ei toimitusaika Suomen sisällä voi olla noin tolkuttoman pitkä. Täytyy etsiä joku toinen luottettava ja nopeasti toimittava verkkokauppa. Adlibris ei kertakaikkiaan toimi. Sammakon verkkokaupasta tilaamani kolme kirjaa tulivat seuraavana päivänä tilauksesta postilaatikkoon toimitettuna. Sitä minä kutsun kunnon palveluksi. Kirjat, jotka olen tilannut amazon.comista tulivat saman viikon sisällä tilauksesta. Mutta ei adlibris, ei kertakaikkiaan se ei toimi. (Kommentti näin jälkikäteen vielä tuohon AdLibrikseen: Kirjat tulivat eilen keskiviikkona 16.9., toimitusaika olisi siis puolitoista viikkoa tilauksesta. Jos vertaa vaikkapa Amazon comiin, josta kirjat tulevat jo samalla viikolla kun tilaus on jätetty, niin ei voi kuin ihmetellä tätä hitautta).

Günter Grassin taisin ostaa Helsingistä akateemisesta pridematkan aikaan, jos en väärin muista. Luinkin se jo heinäkuussa, mutta tämä blogin pitäminen on tuntunut vähän pakkopullalta, joten kirjoittaminen on tahtonut vähän jäädä. Taikalaatikko ei edes ole, millään asteikolla, Gunter Grassin parhaita kirjoja. Melkeinpä sellainen kirja, joka olisi saanut jäädä vaikka kirjoittamatta. Hienoa tekstiähän Günter tehtailee, sellaista, josta moni nykykirjailija olisi mahdottoman kateellinen, ja antaisi mitä vain, jos osaisi sanansa niin asetella. Kirjan takakansi kehuu taikalaatikkoa hauskaksi. En taida tohon sanoa yhtään mitään. Kirjan idea kirjailijaperheen ystävästä Marichenista, joka näppäilee vanhalla Agfa-Boxilla kuviaa, joista näkyy enemmän kuin pelkkä kuva, on ihan lopulta ihan mielenkiintoinen. Lempikirjailijaani, tai yhtä niistä, mitenkään aliarvioimatta, on Günter silti tainut nyt tehdä ihan uransa tylsimmän kirjan.

“Silti kaikki tapahtui aikajärjestyksessä, sopimusten mukaan. Vain Mariechen pystyi kumoamaan ajan kulun ja tekemään sen tyhjäksi. Näppäilykuviin tallentui aavistuksia. Kaipuun sai saaliiksi kamera, joka oli hiukan vinksahtanut, mutta paljasti, näytti, toi ilmi… Sen takia lapset eivät saakaan tietää, mitä isä juuri jätti sanomatta. Ei sanaakaan syyllisyydestä ja muista tiukasti sidotuista paketeista. Epäilytyksetöntä lienee vain se, että suojelusenkeleitä oli olemassa, ennen vanhaan, kun Mariechen pystyi todistamaan kaiken mustavalkoisin kuvin…”

Günter Grass: Taikalaatikko. Tammi, 2009.