Punahousuinen orava

Pride -viikonloppuna ostin akateemisesta William S. Burroughsin Kuolleiden katujen paikan. Tämä on oikeastaan sellaista kirjallisuutta, jolle en varsinaisesti ehkä ole kohderyhmää. Kuin aiheeseen liittyen katsoin menneenä viikonloppuna myös yhden Burroughs filmatisoinnin, David Cronenbergin ohjaaman Burroughsin kirjaan Alaston lounas perustuvan saman nimisen leffan. Voin jotenkin pahoin vieläkin. Burroughs on mieltynyt huumeisiin ja aseisiin, naisista ei kirjassa, (eikä leffassakaan) ole kuin statistiksi. Miesten väliset suhteet ovat keskinäistä himoa ja brutaalia hyväksikäyttöä. Kirjan aikakäsitys on erikoinen, liikutaan menneessä ja tulevassa, ja päähenkilö Kim Carsons elää nykyaikaa ja lännen aikaa. Burroughs osaa kirjoittaa harvinaisen vastenmielistä tekstiä, ja kuin kiteyttää koko maailman pahuuden ja iljettävyyden jopa yhteen lauseeseen. Kuolleiden katujen paikka on toinen osa trilogiasta, jonka aloitti Punaisen yön kaupungit, josta kerroinkin vanhassa blogissani. Inhosin sitä vielä enemmän kuin tätä uusinta julkaisua. Tai ehkä inhota on väärä sana, koska tunnen kuitenkin kiinnostusta lukea Burroughseja, ja luultavasti luen trilogian viimeisen osankin, Lännen maat, joka ilmestyy suomennuksena ensi vuonna. Vastenmielisyys ja kiinnostus lyövät kättä, en osaa tätä muuten kuvata. Kaikki kunnia suomentajalle Elina Koskelinille.

“Hänellä on edelleen keskiaikainen viitta yllään ja Kim tietää sen olevan vanha kulkutautiviittansa. Se on kaunis vaatekappale hienoa mustaa kamelinvillaa vuorattuna raakasilkillä, joka on kyllästetty märkivillä imusolmukkeilla, tuberkuloosilla ja lepralla, kuolion ja mädäntyneen veren makealla jälkihajulla, raadon terävällä löyhkällä, pilkkukuumeen talvihajulla kylmissä yömajoissa, missä ikkunat on tilkitty paperilla eikä niitä avata koskaan… ikiaikainen viitta, Kim muistelee… ollut suvussa pitkän aikaa, poiminut tuuladuksen sieltä täältä… makeita ripulinhajuja koleraosastoilta, keltakuumeen mustaa oksennusta Panamasta, mielisairauden tukkoinen hapan haju kuin hapanta maitoa ja hiirenpissaa…”

William S. Burroughs: Kuolleitten katujen paikka. Sammakko, 2009.

Luen scifiä hirmu harvoin, ehkä kirjan kahdessa vuodessa. En muista onko punahousuisessa mainittu koko historian aikana yhtään scifiä, jaa.. onpas sentään. Olihan novellikokoelma Seeds of Change. No, harvoin kuitenkin scifiä tulee luettua. Richard Morganin Muuntohiilessä taustalla oli loistava idea, “kuoleman ei pitäisi olla juuri muuta kuin pieni piippaus näyttöpäätteellä”. Kuolema ei ole enää lopullinen, tietoisuus ja persoonallisuus on pieni implantti niskassa ja kun keho kuolee, ladataan mieli uuteen kehoon, “sukitetaan”. Mahtavaa. Olin ihan innoissani, ajattelin, että tästä aiheestahan saa vaikka mitä mielikuvituksellisempia juttuja. Tästä olisi voinut vetää hienoa yhteiskuntakritiikkiä, tai ihan mitä vaan. Mutta tämä romaani sortuu yltiöpäiseen ja turhaan väkivaltaan. Mikä sääli. Ajatus, että vain rikkailla on varaa jatkaa elämää vaikka kuinka pitkään, ja keskiluokalla ehkä on varaa johonkin synteettiseen kehoon, melko kehnoon sukkaan, ja köyhällä kuolema on kuin ennenkin, ihan yhtä lopullinen tienpää kuin tähänkin asti. Mitä vastakkainasettelua tästä olisi repinyt! Rikkaat elävät satoja vuosia ja näyttävät aina nuorelta ja terveeltä, varsinaisia Metusalemeja. Metu Laurens Bancroft hommaa tarinan päähenkilön Takeshi Kovacsin maan päälle selvittämään Bancroftin omaa kuolemaa, jonka poliisi on julistanut itsemurhaksi. Ja jossain vaiheessa juoni menee sekavaksi räiskinnäksi ja juonitteluksi, ja kertoo noin miljoona erilaista ja uutta tapaa rääkätä ihmispoloa. Tämmöistä se sitten on tulevaisuudessakin ilmeisesti. Ihminen on varsin luova kun tulee kyseeseen erilaiset tavat kiusata lajitoveria. Sääli, olin niin odottanut yhteiskuntakritiikkiä ja joskus olisi ihan kiva kun scifi kertoisi tavallisen ihmisen elämästä. Tosin edellä mainittu seeds of change oli sillä tavoin erilainen, että siinä oli ajateltu kyllä meitä taviksiakin. “Todellisuus on nykyään niin joustava, että on vaikea sanoa, kuka on menettänyt kosketuksensa siihen ja kuka ei. Voisi jopa väittää, että todellisuus on menettänyt merkityksensä.”

“Arvon. Ihmiselämän arvon”. Kawahara (se kuoleva Metu) pudisti päätään kuin opettaja ärsyttävälle oppilaalle. “Olet edelleen nuori ja tyhmä. Ihmiselämällä ei ole arvoa. Etkö sinä vieläkään ole oppinut sitä? Kaiken kokemasi jälkeen. Elämällä ei ole mitään itseisarvoa. Koneiden rakentaminen maksaa. Raaka-aineiden hankkiminen maksaa. Mutta entä ihmiset? Hän tuhahti. “Ihmisiä on aina saatavilla. He lisääntyvät kuin syöpäsolut, halusimme tai emme. Ihmisiä on riittämiin, Takeshi. Miksi he olisivat arvokkaita?” (s. 467)

“Kun vallanpitäjät puhuvat hinnasta, joka kannattaa maksaa, yksi on varmaa. - Maksaja on joku muu.”

Niin totta, vaikka scifiä.

Richard Morgan: Muuntohiili. Like, 2007.